Festvågtinden 541 m, Henningsvær, Austvågøy, Lofootit, Norja

Kierretty: elokuu 2019
Pituus: 3,2 km
Kesto taukoineen: n. 4h edestakaisin
Nousu: n. 500m ?
Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea (ei vaadi käsiapuja, mutta todella jyrkkää nousua koko matkan)
Tarkempi sijainti: Svolvær, Lofootit, Austvågøy, Vågan, Nordland, Norja

 

Festvågtinden on Henningsværin kylän taustalla komeileva, lähes suoraan merenpinnasta kohoava huippu, joka on varmasti Henningsværin alueen suosituin huippureitti. Parkkipaikka reitille sijaitsee muutaman sadan metrin päässä alla olevaan karttaan merkitsemästäni polun lähtöpisteestä Henningsværin suuntaan, sillan kupeessa. Tilaa tosin on vain muutamalle autolle, joten vilkkaana päivänä voi olla, että joutuu etsimään parkkia kauempaa. Varsinaista osoitetta paikalle ei ole, mutta karttaohjelmasta voi alla olevan merkinnän perusteella helposti napata koordinaatit ylös. Paikan myös ohittaa väistämättä, jos ajaa Henningsværiin.

Sillan kupeesta reitin lähtöpisteeseen on noin 350-400 metrin kävelymatka asfalttitien reunaa kulkien. Itse lähtöpiste on kesäaikaan melko pusikkoinen, mutta keskeltä pusikkoa sukeltaa kuitenkin selkeä polku kohti kivistä solaa. Hyvällä säällä reitin vaikeus tulee etupäässä armottoman jyrkästä noususta alusta loppuun asti. Muutaman metrin matkalla usein myös noustaan muutama metri ylöspäin! Kovin huonolla säällä reitti voi olla liukas, mutainen ja vaarallinen. Varaa myös liioitellen useampi litra vettä mukaan jokaista ihmistä kohden, sillä vesivarastot hupenevat tällä reitillä nopeasti!

Polku Festvågtindenille muistuttaa monella tapaa puolen tunnin matkan päässä Svolværissa sijaitsevaa Fløyaa, josta siitäkin olen kirjoittanut reittikuvauksen. Seurueemme kesken oli vähän hajontaa näkemyksissä siitä, kumpi tuntui haastavammalta, mutta periaatteessa Festvågtinden on helpompi, koska siitä selviää pelkällä kävelyllä. Toisaalta sitten Festvågtinden on oikeastaan pelkkää jyrkkää nousua, joten siihen kannattaa varautua.

Festvågtindenin reitin alkupätkä on melko polutonta suurelta siirtolohkareelta toiselle hyppelyä. Mukanamme kulki kevytrakenteinen kahdeksankiloinen koira, jonka kanssa pelkäsin lohkareiden kohdalla reissun päättyvän jo alkuunsa - tosin olimme varautuneet koiran osalta myös yhden tyhjän päivärinkan kanssa, jos sen oma eteneminen maaston tai jaksamisen suhteen olisi jossakin kohdin hankalaa. Tältä reitiltä jättäisin silti ehdottomasti koiran pois sekä retken fyysisen raskauden, vedentarpeen että paikoin hankalan maaston suhteen. Lisäksi yhtään hihnassa vetävä koira olisi tällä reitillä ehdottoman vaarallinen. Meidän huippuretkellämme kokeneempi (lue: ketterämpi ja parempikuntoinen) Himalajalta kotoisin oleva puolisoni meni koiran kanssa pahimmat kohdat ja nosteli sitä tarpeen mukaan. Suurimman osan matkasta koira kuitenkin lopulta käveli minun edelläni ihan itse flexissä, kiitos sen alustavarmuuden ja rohkean mutta rauhallisen luonteen. Silti oman ja koiran turvallisuuden ja mukavuuden nimissä en suosittele tätä reittiä koirareitiksi.

Festvågtindenin ehdoton helmi on kartassakin näkyvä vuoristolampi Heiavatnet, joka sijoittuu sopivasti reitin puoliväliin levähdyspaikaksi. Reitin voi myös kavuta vain tähän asti ja takaisin, joskin osittainen puusto peittää vielä parhaat näkymät. Muistaakseni meillä meni autotieltä noin puoli tuntia huhkia keskitasanteelle Heiavatnetin rannalle.

Heiavatnetilta itse vuorenharjanteelle on toinen mokoma matkaa, jonka aikana kannattaa varautua moneen kertaan mieleen pyrkivään ajatukseen, että eikö tämä koskaan lopu. Avain onneen on hyvin hidas eteneminen ja lyhyet juomatauot vähän väliä - heti, kun jalat meinaavat heittää hapoille tai syke nousta liian korkeaksi. Tahdonlujuus palkitaan jo pitkin reittiä, kun voi kääntyillä katsomaan taaksepäin kohti Heiavatnetia ja Henningsværiä. Alempi puupeitteinen harjanne näyttää ylhäältä katsottuna suorastaan fantasianomaiselta, kun itse maata alempana ei näy. Polku on kivistä ja kuivalla säällä pölyistä hiekkaakin. Vaikka polku on selkeä, siihen ja omiin askeliin kannattaa pitää katse koko ajan suunnattuna. Ylempänä reitti muuttuu taas kallioisemmaksi, ja itse harjanne on jo pitkänomainen kallioinen tasanne, jonka molemmin puolin on suora pudotus. Harjanteelta voi ja kannattaa pienellä loppurutistuksella kavuta vielä huipulle asti kallioröykkiön päälle tarvittaessa pienin käsiavuin.

Jyrkkyyden kannalta alastulo käy nopeasti, ja saakin olla tarkkana, ettei se käy liian nopeasti! Niin kutsumani jarrulihakset ovat kovilla, ja pienestä mutkittelusta polun reunalta toiselle on suuri apu. Joka askelella katse kannattaa pitää jaloissa. Polulla pysyttäessä mitään suuren putoamisen vaaraa ei alastulomatkalla sinänsä ole, mutta kukaan ei halua taittaa nilkkaansa tai kompastua ja kompuroida jyrkässä rinteessä 500 metrin korkeudessa, kun joka askel on muutenkin kuormittava. Jyrkkyys on varsinkin takaisin Heiavatnetille laskeutuessa niin suuri, että joka askel(ella kannattaa) koittaa lähinnä täysin pysäyttää sitä vauhtia, minkä painovoima meinaa tuottaa alas tultaessa. Ketteryydestä ja hyvästä silmä-jalka-koordinaatiosta on hyötyä, jos alas haluaa tulla yhtään kevyemmillä jarruilla.

Jos sää suosii ja uskallusta riittää, voi taas puolimatkassa levähtää ja jopa rentoutua kylmään Heiavatnetiin pulahtaen. Meistä useampikin rohkaistui spontaanisti ihan vain alusvaatteisillaan uimaan ja pesemään ylärinteen pölyt ja hiet käsivarsista ja jaloista ennen loppumatkaa alas asti. Suosittelen tätä todella, koska uiminen likimain 300m korkeudessa vuorenrinteellä on ikimuistoinen kokemus! Kiireettömät tauot ihan vain vaivannäöstä ja sen tuomista näkymistä nautiskeluun ovat suositeltavia, koska reitti on maisemiltaan huippuluokkaa. Peruskuntoinen periksiantamaton ihminen pystyy ihan mainiosti kulkemaan tämän reitin edestakaisin, mikäli korkeat paikat eivät huimaa ja tahdonvoimaa edetä nousun raskaudesta huolimatta riittää. Minulla tämä reitti meni Fløyan ohella aivan käytyjen huippujen kärkisijoille. On ihanaa painaa eteenpäin, kun tietää, että maisemat palkitsevat ja olo on täydellisen voipunut retken jälkeen! Lihasten venyttelylle retken jälkeen annan vahvan suosituksen. ;) Omilla jarrulihaksillani saattoi mennä pari päivää retkestä palautumiseen venyttelyistäkin huolimatta...

Mehø 1271 m, Dovre, Oppland, Norja

Kierretty: heinäkuu 2017
Pituus: 6,8 km
Kesto taukoineen: 2h 45min
Nousu: 264m
Oma vaikeusastearviointi: Helppo plus (vaatii kestävyyskuntoa)
Tarkempi sijainti: Furuhaugli, Dombås, Dovre, Oppland, Norja

Mehø on 1271m merenpinnan yläpuolelle kohoava huippu Dovren ja Dovrefjell-Sunndalsfjellan kansallispuistojen välissä. Reitti lähtee Furuhaugli Turisthytter -nimisen majoitusyrityksen pihasta, jonka osoitteeksi Google antaa Furuhauglie 80. Nousua reitillä ei lopulta tule kuin reilut parisataa metriä, sillä jo lähtöpiste on noin 1020m korkeudessa tunturimaisissa maisemissa. Reitti on omalla asteikollani huippureitiksi helppo, kunhan vain jaksaa nousta pitkään ylämäkeä (siitä plus) ja kengät  kestävät paikoin märät, mutaiset ja maastoltaan epätasaiset kohdat. Huonolla säällä en suosittele mitään huipuille nousevia reittejä mahdollisen liukkauden tai heikon näkyvyyden vuoksi. Dovren kunnan sivuilta löytyy myös reittiselostus ja -kartta, jossa näkyy sekä edestakainen reitti Mehøn huipulle että pidempi rengasreitti Mehørunden. Tämä merkintä kertoo siis vain edestakaisesta reitistä huipulle ja takaisin.

Retkikuntamme koostui viidestä aikuisesta ikähaarukalla 20-50v. Kellään meistä ei ollut ennen tätä reissua aiempaa kokemusta huiputuksista edes kävelyreiteiltä, vaan porukan kokeneimmatkin ovat tyytyneet korkeintaan parin yön telttaretkiin tai päivävaelluksiin Suomen puolella. Kuntotasokaan ei suurimmalla osalla porukasta ollut korkeampi kuin perus hyötyliikunnalla ja koiralenkkeilyllä karttunut peruskunto, jos sitäkään. Saman lomamatkan aikana kapusimme kuitenkin Mehøtä ja Keski-Norjaan tuloa ennen myös Tjeldbergtindenille sekä huomattavasti vaikeamaastoisemmalle ja enemmän käsiapuja vaativalle Fløyalle Lofooteilla, ja niistä molemmista olen myös kirjoittanut reittikuvaukset.

Alkumatka reitistä oli mukavan tasaista pidemmän matkaa, mutta kengät kastuivat kyllä jo aivan alkureitistä. Mehøn huippu näkyykin melkein koko matkan ajan hauskana nyppylänä edessäpäin, joten riittää, että jaksaa kävellä ja kavuta sen huipulle. Varsinainen nousuosuus on vasta aivan lopussa huipun juureen tultaessa. Huipulta löytyy hienoja kiviasetelmia, ja aukeavat maisemat ovat kauniin tunturiset. Naapurituntureille oli juuri satanut kevyt lumiharso. :)

Edestakainen reitti on hyvin havaittavissa, eikä kirkkaalla säällä eksymisen vaaraa ole. On kuitenkin muistettava, että sää voi muuttua nopeastikin, ja mekin tarvitsimme välillä sateenpitävää ja lisää lämmintä kerrosta. Kaiken kaikkiaan reitti oli mukavaa vaihtelua Lofoottien jyrkemmille nousulle, kun suurin osa matkasta oli vain melko tasaista patikointia. Tälle huiputukselle myös koira olisi ollut helppo ottaa mukaan.

Tjeldbergtinden 367 m, Svolvær, Austvågøy, Lofootit, Norja

Kierretty: heinäkuu 2017
Pituus: 5,4 km
Kesto taukoineen: n. 3h
Nousu: 367m ?
Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea (miinus)
Tarkempi sijainti: Svolvær, Lofootit, Austvågøy, Vågan, Nordland, Norja

Tjeldbergtindenin kaksoiskukkulat yläoikealla Fløyan suunasta kuvattuna.

Tjeldbergtinden on Svolværin laidalla näkyvä kukkulapari, joka lienee helpoin ja suosituin Svolværin alueen huippureitti. Reitti lähtee Svolværin itäpuolelta Kongsvatnveienin (ja huoltoaseman) lähistöltä, minne kannattaa autokin jättää tienposkeen. Myös mastolle vievää Dalfaret-nimistä tietä seuraamalla voi piston polulle löytää. Me seurasimme juurikin tätä nousevaa hiekkatietä hetken matkaa ennen polkua. Reitti on omalla asteikollani keskivaikea miinus tai huippureitiksi "helppo", kunhan vain jaksaa nousta pitkään ylämäkeä ja kengät kestävät paikoin märät, mutaiset ja maastoltaan epätasaiset kohdat. Huonolla säällä en suosittele mitään huipuille nousevia reittejä mahdollisen liukkauden tai heikon näkyvyyden vuoksi. Me kävimme tämän reitin iltavaelluksena upean auringonlaskun aikaan.

Retkikuntamme koostui viidestä aikuisesta ikähaarukalla 20-50v. Kellään meistä ei ollut ennen tätä reissua aiempaa kokemusta huiputuksista edes kävelyreiteiltä, vaan porukan kokeneimmatkin ovat tyytyneet korkeintaan parin yön telttaretkiin tai päivävaelluksiin Suomen puolella. Kuntotasokaan ei suurimmalla osalla porukasta ollut korkeampi kuin perus hyötyliikunnalla ja koiralenkkeilyllä karttunut peruskunto, jos sitäkään. Saman lomamatkan aikana pari päivää Tjeldbergtindeniä aikaisemmin kapusimme kuitenkin huomattavasti vaikeamaastoisemmalle ja enemmän käsiapuja vaativalle Fløyalle, josta siitäkin olen kirjoittanut reittikuvauksen.

Tjeldbergtindenille noustessa maisemia sai ihailla jo pitkin matkaa. Reitti oli paikoin mutainen ja jopa vetinen, mutta pääosin matkan haasteellisuus tulee vain jatkuvasta noususta. Fløyaan verrattuna Tjeldbergtinden tuntui jopa raskaammalta kavuta, mihin on varmasti monta syytä. Ensinnäkin alla oli jo varmasti väsymys pari päivää aiemmasta Fløyan huiputuksesta, ja samalla matalampana Tjeldbergtindeniin kohdistuvat odotukset ja siten myös huipulle pääsemisen motivaatio olivat varmasti hieman matalammalla tällä huiputuksella. Lisäksi voisin jopa väittää, että tietyllä tavalla Fløyan vaatima käsien lihasvoimilla avustettu kapuaminen oli paikoin vähemmän raskasta kuin pelkkä puhdas nouseva kävely, joka kävi enemmän kestävyyskunnon päälle.

Tasaisen varmasti etenemällä huipulle tullaan kuitenkin ennen pitkää. Keskiharjanteelta poikkesimme ensin rannanpuoleiselle huipulle. Matkalla tälle pikkuhuipulle oli reunemmalla hurjia rotkojakin. Sattumalta juuri tällä rannikkohuipulla ollessamme kaksi Hurtigruten-laivaa kohtasi merellä hienojen torvensoittotervehdysten kera.

Seuraavaksi suuntasimme varsinaiselle korkeammalle huipulle, jota edelsi melkoisen kivinen polku ja pieni köysiavusteinen louhikkokin. Ymmärtääkseni huipulle olisi päässyt myös louhikon kiertämällä takakautta, mutta tästä en ole aivan varma. Köysiosio oli kuitenkin yksi reitin hauskimpia kohtia, joten jos vain kynnelle kykenee, niin sitä ei kyllä kannata kiertää! Jos kiertäminen kuitenkin tosiaan onnistuu, tai ainakin jos jälkimmäisellä huipulla käymiselle ei ole tarvetta, niin tälle reitille olisin jopa voinut ottaa koiran mukaan. Meillä koirat jäivät kuitenkin koko reissulta kotiin, joten käytännön kokemusta koiranäkökulmasta ei ole.

Varsinaisella huipulla nautimme termoskannuista höyryävän kuumat kaakaot ja ihailimme hetken upeita, vuorten välistä siivilöityviä laskevan auringon säteitä. Sää oli mitä parhain! Koska emme kuitenkaan tienneet, kauanko eri reittiä kulkeva paluu autolle tulisi kestämään ja millaisessa maastossa, emme malttaneet päästää aurinkoa kovin alas. Olisi tietysti ollut myös mahdollista palata samaa reittiä takaisin, mutta en kyllä muista nähneeni menomatkalla juurikaan vastaantulijoita. Monen muun lailla päätimme siis laskeutua korkeammalta ja sisemmältä huipulta sen takakautta selvää, mutkittelevaa polkua pitkin.

Puurajalla polku muuttui todella juurakkoiseksi, välillä taas mutaiseksikin, ja paikoin reitti kulki jo iltahämärissä metsän puolella. Seurasimme suhteellisen selvää polkua alas asti, kunnes se yhdistyi alhaalla kulkevaan maantiehen. Lähdimme kulkemaan maantietä oikealle, takaisin auton suuntaan. Tämä loppuvaihe oli tietysti maastoltaan helppoa mutta suhteellisen yksitoikkoista. Porukaltamme löytyi vielä voimia, joten hölkkäsimme sitten rauhalliseen tahtiin tämän iltalenkin tylsän osuuden aina autolle asti.

Fløya 590 m, Svolvær, Austvågøy, Lofootit, Norja

Kierretty: heinäkuu 2017
Pituus: 4-5km
Kesto taukoineen: reilut 5h edestakaisin
Nousu: 540m
Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea plus, vaatii käsiapuja
Tarkempi sijainti: Svolvær, Lofootit, Austvågøy, Vågan, Nordland, Norja

Fløya on Svolværin ja kuuluisan Svolværgeitan kalliosarvien takana kohoava huippu. Reitti lähtee lähes merenpinnan korkeudesta suunnilleen Blåtindveien 7:n kulmilta Svolværin keskustan pohjoislaidalta. Kuvassa Fløya oikealla, keskellä pikkuhuippu Frosken ja Djevelporten jää vasemmalle varjopuolelle. Huonolla säällä reitti voi olla vaarallinen.

Fløya oli perheemme ensimmäinen huiputus ikinä, ja reitin edetessä tajusimme, ettemme kyllä aloittaneet siitä helpoimmasta. Retkikuntamme koostui viidestä aikuisesta ikähaarukalla 20-50v. Kellään meistä ei ollut aiempaa kokemusta huiputuksista edes kävelyreiteiltä, vaan porukan kokeneimmatkin ovat tyytyneet korkeintaan parin yön telttaretkiin tai päivävaelluksiin Suomen puolella. Kuntotasokaan ei suurimmalla osalla porukasta ollut korkeampi kuin perus hyötyliikunnalla ja koiralenkkeilyllä karttunut peruskunto, jos sitäkään. Meille reitti ei siis ollut mikään helppo aloitus, mutta norjalaisperheet vetivät kyllä rinnettä ylös tottuneesti. Jos kuitenkin haluaa ensin aloittaa helpommista näköalapaikoista, kannattaa kurkata myöhemmin samalla reissulla kapuamamme Tjeldbergtinden niin ikään Svolværissa sekä huomattavasti etelämpänä Norjassa Dovrefjellin kansallispuiston tuntumassa oleva Mehø, joista molemmista olen myös kirjoittanut reittikuvauksen (jälkimmäinen vasta tulossa).

Reitin haastavin osuus oli sen noin ensimmäisen kolmanneksen pituinen jyrkkä alkunousu, joka on osin jyrkkää mutkittelevaa polkua, osin valtavien kivenlohkareiden päältä toiselle loikkimista ja kapuamista. Tällä osuudella saa kavuta ihan koko kropalla käsiapuja käyttäen. Reitin alkuosuudella oli myös kohta, jossa noustaan viistoa kalliota ketjun avulla, joten esimerkiksi koiraa en tälle reitille ottaisi. Yhdellä perheellä tosin oli pari setteriä mukanaan, ja hieman sääliksi kävi, kun he vetivät ja työnsivät koiria tätä kalliota ylös kynsien raapiessa tyhjää kalliolla.

Kunhan alun jaksaa ottaa rauhassa ja selviää ilman nilkannyrjäytyksiä, tullaan tasaisempaan laaksoon, josta jo itsessään avautuu mukavat maisemat. Tässä vaiheessa alun aurinkoinen sää muuttui kevyeksi vesi-räntäsateeksi, ja niin vedenpitävää kuin lämmintäkin vaatetta sai lisätä ihan kunnolla. Ripottelu meni onneksi melko nopeasti ohikin. Tasanteella pidimme evästauon ja pohdimme seuraavaa siirtoa. Kaikki olivat jo varmasti väsyneitä, mutta nyt jo huomattavasti helpomman näköinen nousu ja huippujen läheisyys houkuttelivat sen verran, että pakkohan se oli jatkaa huipulle asti. Tasanteelta lähtikin polkuja myös Djevelportenin suuntaan vasemmalle. Emme tosin tuolloin tienneet, mikä Djevelporten oli, ja siten se jäi meiltä näkemättä. Noususuunnasta vasemmalle lähtevä polku olisi siis vienyt kallionseinämien väliin jumiutuneen kivenlohkareen luo. Koska emme tätä tienneet ja koska kunnianhimoisina Fløyan huippu oikealla oli aiottu päämäärämme, lähdimme evästauon jälkeen jatkamaan matkaa sitä kohti.

Tasanne ja sen jälkeinen polku huippua kohti oli paikoin märkä ja mutainen sekä tietysti koko reitin lailla kivinen. Tasanteelta huipulle oli vain yksi vaikeahko kalliorailo tai vastaava, jossa sai taas kavuta koko vartalon voimin yksitellen. Muutoin tämä osuus oli huomattavasti alkua miellyttävämpää, vaikka varmasti tässä vaiheessa eteneminen perustui jo pitkälti tahdonvoimaan ja haluun nähdä, millainen maisema harjanteen toiselle puolelle avautuisi.

Sanonnan mukaan huipulla todellakin tuulee, eli varaathan mukaasi paitsi lämmintä ja sateenkestävää, myös tuulenpitävää vaatetta. Kuuma juoma termoksessakaan ei ole pahitteeksi. Kontallaankin tuntui hurjalta kurkistaa alas huipun reunalta harjanteen toiselle puolelle, ja maisemat olivat uskomattomat. Osa porukasta ei edes uskaltanut kurkistaa harjan yli.

Huilasimme huipulla hetken tietäen kuitenkin, että alas on vielä yhtä pitkä ja keskittymistä vaativa matka. Huipulta laaksoon laskeutui vielä pitkälti vain hitaasti ja varovasti kävelemällä, mutta jälleen aivan viimeinen jyrkkä osuus vaati enemmän kroppaa likoon. Kuitenkin osaa porukasta haittasi laskeutuessa vain polviin tullut pitkäkestoinen kuormitus, minkä vuoksi tulimme alas ihan rauhassa. Kivilouhikkokaan ei tuntunut aivan niin pahalta alaspäin mentäessä kuin olimme ennakkoon ounastelleet.

Jos mahdollista, tunne maankamaralla oli vielä huippuakin huumaavampi, kun ymmärsimme, miten ylitimme itsemme ja todellakin kävimme muutamista epäröinneistä huolimatta koko porukalla huipulla asti. Se onnistumisen ja täydellisen voipumisen sekoitus oli mahtava tunne, kun siihen kulminoitui vielä "ekan kerran viehätys". Myöhemmät saman reissun huiputukset eivät toisaalta tuntuneet enää samalta, sillä ne eivät vaatineet samoissa määrin kokovartaloapuja ja niistä puuttui myös jo tämä ensi kokemuksen huuma. Jos kestävyyskuntoa riittää ja nilkat ja polvet sen kestävät, niin Fløya on Svolværin must see -huippu. Suosittelen rauhallista etenemistä ja tarvittaessa lepotaukoja ja lämmintä sekä yllä että kurkusta alas. Jos etenee reippaammin, sää on hyvä ja valoa piisaa, ehtinee samalla reissulla hyvin poiketa myös Djevelportenilla. Olisin itse kurkannut ja valokuvannut samalla reissulla senkin vaikka väkisin, jos suinkin olisin tajunnut, miten lähellä olin ja mitä. :-) Ehkä muun porukan onneksi emme siitä tienneet!

Blåtinden (621m) keskellä vasemmalla, Fløya oikealla ja Svolværgeita Fløyan kupeessa vasemmalla.