Kierretty: syyskuu 2024 Pituus: 4,2 km edestakaisin Kesto: n. 4,5 h (n. 3h ylös) Nousu: n. 680 m, lähtö lauttarannasta vain muutama metri merenpinnasta Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea (miinus), todella jyrkkä nousu, mutta ei vaadi käsiapuja ja vain hyvin lyhyt louhikko – lähinnä otti kunnon päälle Tarkempi sijainti: Storstein fergeleie (lauttaranta), Kågen, Skjervøy, Tromssan lääni, Norja
Jos kaipaat Skjervøyn suunnalta palkitsevaa ja takuuvarmasti tunnelmaa ja sykettä kohottavaa huippureittiä, luet oikeaa reittikuvausta. Breikågen oli meidän vuoden 2024 Norjan-reissun varmasti mieleenpainuvin huiputus. Mieleenpainuvuus tuntuu meillä aina vaativan hiukan fyysistäkin haastetta reippaassa 160:ssa heiluvan sykkeen muodossa, mutta tälläkin reitillä se kaikki kannattaa ja unohtuu huipulla. Ylhäällä palkintona odottaa huima näkymä paitsi merelle, myös kohti noin 300–350 metrin korkeudessa huipun alapuolella olevia absurdin värisiä jäätikköjärviä Første, Andre ja Tredje Vittnesvannetia, Kågenin korkeinta huippua Store Kågtindeniä jäätikköineen sekä Kågtindania– ja näkeepä reitin varrelta myös Isbuktvannetin (tulossa!) uudesta perspektiivistä!
Jos minulla siis olisi vain yksi huiputuspäivä Kågenin ja Skjervøyn alueella ja pitäisi valita, minne mennä, valitsisin Breikågenin, mikäli vain reitin jyrkkyys ei ole este. Vaikka meidänkin on tullut koluttua pian parisenkymmentä Pohjois-Norjan reittiä, niin tämän reitin ylhäältä alas avautuva jäätikköjärvimaisema oli ihan uutta, erilaista ja jännittävää. Lisäksi satuimme vielä huipulla ollessamme kuulemaan jäätikön osittaisen romahduksen, ja veikkaan, että sellaista ääntä emme tule ihan heti kuulemaan uudelleen!
Kågtindbreen
Breikågenille meitä lähti kaksi suunnilleen peruskuntoista aikuista ja kolme koiraa. Mitenkään kovin vaarallinen tai pelottava reitti ei ollut missään vaiheessa, vaan enemmänkin onnistuminen on vain kunto- (polvi-) ja sisukysymys. Norjalaisittain Breikågen on kuulemma mukava iltapäivänousu töiden jälkeen tai perhereitti, mutta näitä kuvauksia kannattaa, kuten aina Norjassa, tavan tallaajana kyseenalaistaa. Jyrkkyyden vuoksi polviongelmaisten kannattaa tunnustella vointiaan, mutta muutoin edessä lienee enemmän henkinen mittelö ja vain rankka nousu. Sosiaalisen median perusteella tällä reitillä on käynyt paljon koiria jo ennen meitäkin, ja perusketterä, terve ja terverakenteinen koira pärjää mukana kyllä mainiosti.
Breikågenin ympäristössä metsästettiin edellisenä päivänä, joten puimme varmuuden vuoksi yllemme näkyvää väriä.
Breikågenille lähdetään Arnøyallekin vievästä Storsteinin lauttarannasta, Kågenin lähes ainoan tien pohjoisimmasta päätepisteestä. Lähtöpaikassa on erinomaiset asvaltoidut parkkipaikat ja julkiset wc:t. Reitti itsessään on viherosuudella suht' selkeää polkua ja jotenkuten merkitty punaisilla maalimerkeillä. Ylhäällä kivisemmässä maastossa mitään tiettyä polkua ei koko ajan erotu, mutta kun edelliseltä punaiselta maalitäplältä etsii seuraavan näkökenttäänsä ja ottaa suunnan sitä kohti, niin pysyy hyvin reitillä ja löytää perille.
Pahaksi onneksemme satuimme itse missaamaan aivan ilmiselvät merkit heti reitin alkaessa tasamaalla, joten meiltä kului hieman aikaa ja voimia löytää tämä merkitty polku kumpuilevassa varvikossa rämpien. Merkitsin tämän kohdan kirjoituksen aivan lopussa olevaan reittivideoon nuolella, kun itse typerinä lähdimme vain sokeina seuraamaan maastossa kenties näkyvämpää uraa. Kannattaa siis pitää silmät auki jo heti satamasta metsän reunaan tultaessa, niin ei meidän laillamme ohita polun alkua ja seuraa vain jotakin "ehkä sen näköistä" alkua. En kuitenkaan pidä tällaista erehdystä kovinkaan suurena riskinä muille. Palattuamme koko reissun lopuksi lähtöön ja nähtyämme missä meni vikaan, emme ymmärtäneet, miten olimme voineet ohittaa reittimerkinnän sitä huomaamattamme!
Kun sitten vihdoin löysimme oikealle reitille, homma alkoi luistaa – tai no, nousun jyrkkyys oli kyllä sellaista, että vähän väliä piti pysähtyä haukkaamaan happea ja keräilemään itseään. Minä olin alun erheen rämpimisestä ja aiempien päivien monista pienemmistä nousuista jo niin henkisesti ja fyysisesti poikki, että melko nopeasti nousu koetteli sisuani. Parikin kertaa ensimmäisten satojen nousumetrien aikana muistan kääntyneeni kohti merta kiukutellen itselleni huonoa kuntoani ja pidätellen itkua siitä, miten hapoilla olin ja miten pahalta jo kovin varhainen nousu tuntui.
Suhteellisen tottuneena Norjan-nousijana tiedän kuitenkin kokemuksesta, että melkein aina vaikein osuus on ensimmäiset 100-300 nousumetriä, kun hapot iskevät ensimmäistä kertaa. Kun puolisoni tarjosi minulle takaisin kääntymisen mahdollisuutta, puuskahdin siis tavalliseen tapaani "EI!" ja pyysin häntä jättämään tämän henkilökohtaisen taisteluni huomioitta ja vain minun huolekseni. Niinpä hetken tunnemyrskyn jälkeen nielin itkuni, purin hammasta ja jatkoimme matkaa.
Muistan kaikki sisun kaivelemisen hetket hyvin, koska niissä on aina jotakin raadollisen rehellistä, hienoa ja voimaannuttavaa. Luonto ei kaunistele tai silottele totuutta kunnosta tai kertyneistä kiloista, mutta sitä ei myöskään tippaakaan liikuta kulkijan paha olo tai kiukuttelu. Se ei tunne sääliä muttei myöskään teilaa onnistumisen mahdollisuuksia. Niinpä tälläkin kertaa tuuli puhalsi kasvoilleni ja vuoret seisoivat jämerästi ympärilläni aivan samalla lailla, puhisin tai en. Muistan tämän ajatuksen ja hetken aivan selvästi. Nousu ei kiukulla loiventunut, vaan kaikki oli minusta itsestäni kiinni. Jos meinasin huipulle mennä, se oli tehtävä ihan itse. Kun sitten ne voimat aina jostakin kaivaa ja matka muuttuu pala palalta suht' mukavaksikin, olo on viimein huipulla taatusti euforinen. Minusta tuntuukin, että vain tällaisten itsensä voittamisen kokemusten kautta huiputus todella tuntuu siltä kuin sen pitää!
Kasvivyöhykkeestä kivisempään maastoon tultaessa pahimmat hapot on kenties jo selätetty ja huipulle ei enää ole montaa sataa nousumetriä. Maisemat ovat upeat etenkin taakse kohti Skjervøytä ja takavasemmalle kohti Isbuktvannetia. Isbuktvannetin vesi näyttäytyi meille suorastaan myrkyllisen sinivihreänä, ihan erilaiselta huiputuspäivänä kuin aiemmin samalla viikolla sen rannalla käydessämme. Veden väriin vaikuttavat jäätikön valumavesien mukana kulkevat maa-ainekset, sedimentit ja mineraalit sekä varmasti myös erilaiset vuorokauden- ja vuodenajat.
Monessa norjalaisessa reittikuvauksessa jo parkkipaikalta lähtiessä suositellaan ottamaan suunta kohti 500 korkeusmetrin kohdalla näkyvää isoa kiveä, mutta me kyllä näimme näitä muistaakseni 500 ja 600 metrin kohdalla olevia isompia kiviä vasta lähes niiden kohdalle tultuamme. Ne osuivatkin melko hyvin yksiin urheilukellon uuden sataluvun rajapyykkeihin. Kivikossa reitti alkaa vähitellen kaartaa oikealle. Meillä oli mukanamme kolme ketterää koiraa, ja vain yhdessä lyhyessä kohdassa kivikko oli haastavampaa ja koostui isommista liikkuvista lohkareista. Tässä kohdassa suurimmalla koirallamme oli hieman haasteita, mutta kyseinen osuus oli onneksi tosiaan hyvin lyhyt ja siitä selvittiin valjaista eteenpäin avustamalla.
Hieman ennen huippua ylhäällä oli ainakin meidän käyntimme aikaan pieni kirkasvetinen lampi, jonka jälkeen huippu tuleekin eteen hyvin pian. Muistelen, että aivan loppumatka huipulle oli suorastaan mukavaa, ei yhtään loppurutistuksenomaista. Tähän saattoi vaikuttaa myös se, että muistin jossakin kohtaa matkaa Breikågenin olevan 100 metriä korkeampi kuin se olikaan. Kun sitten hoksasin metriluvun alkavan kutosella ja olevamme jo 600 metrin hujakoilla, tuntui kuin olisimme saavuttaneet huipun aivan yhtäkkiä. Tätähän voisi käyttää vaikka mentaalitekniikkana jatkossa! :D
Varsinaiselta huipulta on paremmat maisemat Skjervøyn suuntaan merelle ja Kågtindbreen-jäätikölle, mutta huipulta hieman lännen suuntaan huippualueen reunamille siirryttäessä pääsee melkoisten pudotusten laidalle katsomaan monta sataa metriä alempana (noin 300–350 metrin korkeudessa) olevia jäätikköjärviä. Kun tämä maisema vielä piirtyy taustalla näkyvää, tavallisen väristä merivettä vasten, ilmestys on melkoisen vaikuttava.
Store Kågtindenin jäätiköltä valuva vesi laskee Vittnesvannetien läpi Kågenin ja Arnøyan väliseen vuonoon hienona vesiputouksena, jonka itse asiassa näimmekin Arnøyan puolelta seuraavana päivänä. Alimmassa jäätikköjärvessä veden väri on erikoisin ja voimakkain, sillä sinne sedimenttejä lienee veden mukana kasaantunut eniten. Huippualue on nimensä mukaisesti (Brei = laaja, laakea, leveä) hieman laajempi alue, jota kannattaa siis vähän kierrellä kivikasan ympäriltäkin. Ole kuitenkin varovainen ja katso, mihin astut!
Puolisoni oli jo ennen lähtöämme selvitellyt Norjan dronekuvaamisen säädökset ja Breikågenin alueen lupa-anomukset, joten vietimme huipulla ihan rauhassa aikaa kuvaillen ja maisemista nauttien. Norjassa dronekuvaus on monessa suositussa kohteessa kokonaan kiellettyä, ja erilaisista droneja koskevista säädöksistä kerrotaan myös monella Pohjois-Norjan levähdyspaikan tai lähtöpisteen infotaululla rangaistuksilla ja dronen takavarikoimisella uhaten. Droneja koskevista laeista ja luvista kannattaa siis ottaa hyvin selvää. Jos oikein ymmärsin, niin mieheni täytyi erikseen anoa lupa lentää tällä tietyllä alueella tiettynä päivänä (tai tietyllä aikavälillä), ja ilmeisesti järjestelmästä näki myös, kuinka moni muu on aikeissa lentää samalla alueella samaan aikaan. Itse en näitä lupa-asioita seurannut kuin sivusta, mutta sen verran tarkempaa kaikki oli kuin Suomessa, että kannattaa todella perehtyä asiaan ennen kuin nostattaa lennokkinsa ilmaan. :)
Nousun jyrkkyys sai meidät odottamaan haastavaa ja raskasta alastuloa, jossa jarrulihakset olisivat seuraavana rääkkivuorossa ja jalat vapisisivat jo puolimatkassa alas. Yllätykseksemme laskeutuminen oli kuitenkin todella ripeää eikä käynyt yhtään niin paljon lihasten päälle kuin joiltakin matalammilta ja loivemmilta huipuilta paluut. Otaksunkin, että Breikågenin reitin jyrkkyyden vuoksi askelmat alaspäin olivat korkeuseroltaan sen verran suuria, että vauhtia ei tarvinnut niinkään lihasvoimin jarrutella. Pikemminkin oli kuin olisi astellut portaita alaspäin, ja siksi kokemuksemme mukaan Breikågenilta paluu on ehkä kuluttavampaa nivelille kuin lihaksille. Laskeutuminen oli mielestäni itse asiassa todella mukavaa. Maisemat lauttarantaa kohti olivat upeat koko alastulomatkan, ja reitin etenemistä alempana maastossa oli myös helpompi seurata ylhäältä alaspäin tultaessa.
Yhteenvetoni Breikågenista on, että alun henkisen taiston jälkeen reitti on jopa ihan mukava ja yksinkertaisesti "tasaisen tappava" nousu perille asti. Breikågen tarjoaa sellaiset maisemat, joita ei ihan jokaiselta Pohjois-Norjankaan huipulta löydy. Omalla Pohjois-Norjan päiväretkien listallani Breikågen menee suhteellisen korkealle kärkeen erilaisine maisemineen ja jyrkkyydestään huolimatta järkevine kestoineen. Vaikka en varmasti olisi allekirjoittanut tätä rinteessä huhkiessani, niin jälkikäteen ajateltuna väittäisin Breikågenin olevan hinta-laatusuhteeltaan Pohjois-Norjan huippujen kärkikastia: suhteellisen lyhyt mutta tiukka nousu, ei vaarantunnetta reitin varrella (huipulla saa toki olla aina tarkkana!) ja todellakin aivan huikeat ja monella tapaa ainutlaatuiset maisemat myös muihin Pohjois-Norjan huippuihin verrattuna! Mikäli vain et säikähdä happoja ja tasaisen kovaa sykettä, niin lähde ehdottomasti hyvän sään sattuessa tälle reitille, jos noilla seuduilla liikut!
