Vardhaugen 296 m, Kågen, Skjervøy, Tromssa, Norja

Kierretty: syyskuu 2024
Pituus: n. 3 km edestakaisin
Kesto: n. 3 h taukoineen
Nousu: n. 290 m, lähtö vain muutama metri merenpinnasta
Oma vaikeusastearviointi: Helppo (plus)
Tarkempi sijainti: Maursund, Kågen, Skjervøy, Tromssan lääni, Norja

Vardhaugen on ainakin suomalaisittain tuntematon pieni ja kevyt nousu hienoihin maisemiin. Bongasimme sen maisemakuvat itse aikanaan Ut i Nord -ulkoilmapalvelusta ja laitoimme sen ylös helpompien välipäiväretkien vaihtoehdoksi, jollaiseksi se sitten usean sattuman kautta päätyi päivänä, jolloin ei ollut oikein fiilistä mihinkään muttei halunnut hienoa päivää heittää hukkaankaan.

Vardhaugen sijaitsee Kågenin saarella, kuten muutama muukin kulkemamme reitti. Useamman päivän viipymällä on siis samalla reissulla mahdollista huiputtaa myös Breikågen ja kulkea toinen helppo reitti Isbuktvannet-jäätikköjärvelle (tulossa). Kågenille ajaa helposti autolla teitä pitkin – joskaan ei voi välttyä alittamasta ensin kapeaa vuonoa hyväkuntoisen, lyhyehkön tunnelin läpi.

Auton saattoi ainakin meidän käyntimme aikaan syyskuussa 2024 jättää parkkiin Maursund Gårdin eli Pohjois-Tromssan museon ylläpitämän Maursundin kartanomuseon edustalle levikkeille. Tilaa ei ole monelle autolle, mutta tie itsessäänkin on pieni päättyvä tie lähinnä kotipihoihin. Alue on turisteilta rauhallinen. Huomioithan siis erityisesti, ettet jätä autoasi ohjeiden vastaisesti tai alueen asukkaita tai pihaan ajoja häiritsevästi, vaan kunnioitathan paikallisia ja näitä upeita kohteita. Itse reitti lähtee päättyvää tietä muutaman kymmentä metriä eteenpäin kulkien käytännössä erään valkoisen talon pihan kulmalta niin, että lähes tuntee luikkivansa jonkun pihan poikki.

Reitin alkupuoli oli meidän aikanamme mukavaa, alussa hieman mutaista ja märkää mönkijäpolkua, joka kulkee alun pihapiirien jälkeen karkeasti etuvasemmalle. Selän taakse aukeaa nousun aikana hieno maisema vastarannalle mantereen puolelle Hamneidetin suuntaan. Kulkija ei voi olla kiinnittämättä huomiota vastarannan taustalla kohoavaan Kvænangstindan-huippujonoon, jonka torahampaat vaanivat liikkumattomina ja valmiina raatelemaan kaikki viattomalla ohikulkumatkalla olevat pumpulipilvet. Etenemissuunnassa etuoikealle puolestaan avautuu vähitellen Blåtindenin ja Maursundtindenin muodostama sylimäinen vuorenseinämä, joka kohoaa kilometrin molemmin puolin jylhänä Maursunddalenin ympärille.

Reitti kulkee moneen muuhun Norjan näköalahuippuun verrattuna joutuisasti selkeää mutta välillä epätasaista polkua pitkin. Puurajan saavuttamisen jälkeen mönkijäpolku on vähitellen muisto vain, ja reitti jatkuu tavallisena polkuna kohti viimeistä, kallioisempaa osuutta. Vaikka Vardhaugenin reitti sopii erinomaisesti myös koirille, muistathan pitää koirasi kytkettynä, sillä alueella laiduntaa aktiivisesti ainakin lampaita. Mekin saimme nousun varrella tuijotella lampaiden kanssa toisiamme puolin ja toisin kummastellen!

Kalliomaisemmassa loppuosuudessa eteneminen on maaston tukevuuden vuoksi huomattavasti alkumatkaa helpompaa, ja Varghaugenin kivikummeli eli huipun kiviröykkiö näkyy jo hyvin pian ja pienellä vaivalla. Maisemat huipulta avautuvat paitsi vastarannalle mantereen suuntaan, myös Uløyalla näkyvän Arontindenin sekä Vorterøyan suuntaan. Näiden kahden isomman saaren väliin jää kaksi pikkusaarta, pienempi ja suurempi eli Lille ja Store Follesøya. Etualan saarten takana myös Lyngenin niemimaan uloin kärki päättyy korkeiden huippujen jälkeen vaatimattoman matalana mereen.

Hieman yllättäen yksi upeimmista maisemista on kuitenkin sisämaan suuntaan, jossa Maursunddalen ja aiemmin mainittu vuorten syli avautuvat kaikessa mahtavuudessaan. Meidän huipulla käydessämme kivikasaa koristivat myös hienot poronsarvet. Koska puolisoni ei koskaan tunnista vuorten nimiä niistä puhuessani, Vardhaugen tunnetaankin meillä poronsarvihuippuna!

Huippu on maltillisessa vajaan 300 metrin korkeudessaankin monesta suunnasta avoimella paikalla. Kauniista ja syyskuuksi yllättävän lämpimän päivän liki helteisestä noususta huolimatta – tai ehkä juuri siksi – meille tuli huipulla todella kylmä hyytävässä tuulessa. Tämä helpohkokin kohde muistutti siis taas loistavasti lämpimän ja varmuuden vuoksi sateenpitävän varustuksen mukana pitämisestä.

Pienen evästauon jälkeen matka alas on suorastaan nautinnollinen, sillä nyt pääsee ihailemaan vastarannan maisemia suoraan edessäpäin. Itse tosin tuumasin paluumatkalla pitäväni jyrkiltä huipuilta alas tulemisesta enemmän, sillä porrasmaisen isot askelmat alaspäin ovat itselleni jotenkin helpompia kuin jatkuva kontrolloidusti jarrutettu kävely. Tosin liki kaikki jarrulihakseni luikkivat piiloon ja loputkin kalistelevat hampaitaan aina heti, kun Norja mainitaan, joten ehkä ne ovat vain traumatisoituneet näistä ympyröistä. :D

Palattuamme merenpinnan tasolle kävimme vielä etsimässä aarteita museon pihan rannassa. Löysimme tuttuun tapaan sekä pieniä sinisiä ja violetteja pikkumeduusoja että halkaisijaltaan aivan valtavia sylin kokoisia meduusoja. Näiden lisäksi rannalla lojui haaksirikkoutuneena taskurapuja, isompia ravun saksia, erilaisia simpukoita ja valtavia kalan selkärangan yksittäisiä nikamia. Muutamankin norjalaisen turskan kalastaneena en voinut välttyä pohtimasta, kuinka suuri noiden luiden aikanaan koossa pitävä kala oli mahtanut olla.

Yhtä kaikki Vardhaugen on yksi tämän blogin helpoimmista pikkuhuiputuksista ja soveltuu niin koko perheen retkikohteeksi epätasaisiin metsäpolkuihin ja ylämäkikävelyyn pystyville kuin koirienkin kanssa mukavaksi lenkkikohteeksi. Näkymien suhteen se oli jopa positiivinen yllätys ja siten hinta-laatusuhteeltaan mielestäni erinomainen Norjan huippureitti. Meillä kävi vielä valtava onni todella aurinkoisen ja värikkään syyssään suhteen!

 

Altan kanjoni Sautso, Gargia, Alta, Norja

Kierretty: syyskuu 2022
Pituus: 13,33 km edestakaisin
Kesto taukoineen: n. 5 h
Nousu: max. 100 m
Oma vaikeusarviointi: Helppo plus, melko tasaista mutta pieniä joen ylityksiä ja pistoreitin lopussa lyhyt jyrkkä rinne edestakaisin
Tarkempi sijainti: Gargia, Alta, Finnmarkin lääni, Norja

Olemme pitkään haaveilleet Suomen Lapin Kevon reitistä, ja kun kuulimme Pohjois-Norjassa olevan samankaltainen Altan kanjoni kuljettavissa päiväkseltään, se hyppäsi meidän haavelistalle korkealle kärkeen. Vuoden 2022 Norjan-reissulla Altan kanjoni olikin kaikista reittivaihtoehdoista meidän korkein prioriteettimme, jonka mukaan suunnittelimme koko muun matkan tukikohtien liukuman parhaan sääikkunan varmistamiseksi. No, sääikkuna ei kyllä ollut siltikään paras mahdollinen, mutta pääsimme kuitenkin näkemään kanjonin koko tunturiylängön ollessa parhaassa ruskassa! Altan kanjoni onkin edelleen nyt kolme Norjan-reissua myöhemmin ja myös kolme aiempaa reissua mukaan lukien yksi lempireiteistäni koskaan ja sellainen, jonka voisin mielelläni käydä joskus vielä uudelleen. Kannattaa siis jatkaa lukemista!

Reitin parkkipaikka löytyy Google Mapsistä valmiina ja sen mukaan mekin köröttelimme tavallisella henkilöautollamme tunturiylängölle. Parkkipaikka oli jo itsessään avotunturissa osin kallion päällä, ja tie paikalle voi varmaan huonojen kelien jälkeen olla vaihtelevassa kunnossa. Ajantasaisinta tietoa voinee kysellä Norja-aiheisista Facebook-ryhmistä, jos asia mietityttää.

Me saavuimme lähtöpisteelle vähän toivomaamme myöhemmin. Olimme joutuneet edellisiltana jäämään yöksi suunniteltua varhaisempaan sijaintiin ja näin ollen meille oli jäänyt ajomatkaa ennen kanjonia vähän liikaa. Perillä oli tihkusateista ja pilviharsot roikkuivat lähellä maata. Muistan, että paitsi sää, minua ahdisti se, että jo alkumatkasta oli paljon vastaantulijoita – siis jo pitkän retkensä päättäviä ihmisiä. Koska tällä edestakaisella pistoreitillä matkaa oli vajaat 7 km suuntaansa, yhteensä siis reilut 13 km, päätimme, että ainakin meidän olisi edettävä suhteellisen rivakasti.

Reitti alkoi pienellä hyvin loivahkolla nousulla, mutta muutaman retkipäivän jälkeen jalat olivat hapoilla jo saman tien. Sovimme, että kuljemme nousun ylös ja katsomme sitten, käännymmekö heti vain takaisin vai jatkammeko matkaa. Rinteen yläpäässä reitti kuitenkin lähti tasoittumaan ja erottui selvästi maastosta tihkusateesta huolimatta, joten päätimme jatkaa. Meillä oli ihan fyysinen kartta mukanamme (jota suosittelen ehdottomasti!), ja siitä seurailimme erilaisten maamerkkien, kuten lampien ja joen ylitysten saavuttamista.

Parin kilometrin kohdalla reitti sivuaa isohkoa lampea sen oikealta puolelta kulkien. Vähän ennen kolmen kilometrin saavuttamista reitti kääntyy oikealle kohti ensimmäistä joen tai tunturipuron ylitystä. Meidän käyntimme aikaan vuonna 2022 tällä paikalla oli ihan selvä kyltitys näyttämään reitin jatkosuuntaa. Luin kuitenkin itse aikanaan foorumeilta, että osa oli erehtynyt luulemaan jo tästä ilmeisesti hetken matkaa suoraan jatkaessa vastaan tulevaa sivukanjonia määränpääksi. Ei kuitenkaan olla vielä puolessa välissäkään yhdensuuntaista matkaa. En muista tarkalleen, montako kunnon ylitystä reitillä tulee vastaan, mutta useita pieniä puroja ja pari isompaa suuntaansa. Jo tovin ennen kanjonin saavuttamista sen ura piirtyy kaukaisuudessa maastoon valtavana halkeamana. Näky on jo tässä vaiheessa kutkuttava ja innostaa sopivasti jatkamaan lopun matkan kanjonin reunalle.

Juuri ennen kanjonin saavuttamista tullaan halkeaman reunan yläpäähän, josta ainakin vuonna 2022 löytyi pieni piknik-pöytä. Saapuakseen varsinaiselle maisemareunalle ja nähdäkseen itse kanjoniin on vielä jatkettava lyhyt mutta jyrkkä ja juurakkoinen, jo enemmän Norjan huippureittejä muistuttava alamäki kuilun reunalle. Periltä maisema on mykistävä, mutta askelmiaan saa varoa – mitään turvakaiteita ei reunalla ole ja pudotus on norjalaiseen tyyliin dramaattinen.

Myöhäisen iltapäivän kellonajan ja tihuttavan sään huomioiden me saimme olla perillä aivan ylhäisessä yksinäisyydessämme. Kuvailujen jälkeen edessä oli tietysti saman, muutaman kymmenen metrin rinteen jyrkkä nousu takaisin piknik-pöydän ääreen, missä me pidimme pienen evästauon ennen paluumatkaa. Perillä autolla olimme hyvästä sadevarustuksesta huolimatta osin likomärkiä, ja vaihdoimme kuivat vaatteet yllemme heti parkkipaikalla. Myös koirat ja niiden sadetakit ja valjaat olivat niin märkiä ja ravassa, että teimme extempore päätöksen varata parin yön mökkimajoituksen Altasta. Siellä vietimme sitten seuraavan päivän ihan vain punkassa lojuen ja lepäillen, varusteita kuivatellen ja kuvamateriaalia läpi käyden.

Maasto oli huikeassa maaruskassa, ja olen varma, että olimme liikkeellä parhaaseen mahdolliseen ajankohtaan ikinä! Harmaa päivä vielä korosti värejä entisestään. Ajoittain kivikkoinenkin polku erottui pääosin selvästi maastosta. Ainoastaan joen ylitysten kohdalla meillä tuli pientä reitiltä poikkeamista takaisin tullessa, kun emme osuneetkaan vastarannalta polun päähän takaisin tullessamme ja seikkailimme hetken poluttomassa rinteessä ylempänä maastossa kulkevaa reittiä kiinni ottaen.

Vaikka märimmät osuuden polusta olikin myös pitkostettu, erityisesti sateiden vuoksi osa polusta oli melkoisen märkää ja mutaista, ja viimeistään joen ylityksissä olisi tavan kengillä ollut likomärkä. Meillä oli onneksi yllämme korkeavartiset kumisaappaat vaellukseen sopivalla hyväkuvioisella pohjalla ja minulla lisäksi varren yli vedetty säärystimet. Ilman niitä saappaatkin olisivat kyllä yhdessä kohdassa hörpänneet vettä, vaikka muutoin ylitys onnistuikin meiltä melko hyvin kiveltä toiselle astuen. Joen ylitysten vesimäärää voi halutessaan ajankohtaisesti kysellä muilta kävijöiltä nettifoorumeilla. Loppukesästä ja syksyllä ylittämisen pitäisi vesimäärän puolesta olla alkukesää helpompaa, ja tietysti parempaa ylityspaikkaa voi aina yrittää etsiä hieman ylempää. Tyhmiä riskejä ei kuitenkaan kannata ottaa! Mekin olimme jo ennalta hyväksyneet sen, että matka saattaisi katketa ylityksiin. Onneksi niin ei käynyt! Muistathan kuitenkin, että märät kivet ovat liukkaita, joten pohjaltaan hyväkuvioiset kengät ovat mielestäni tärkeät!

Lopulta Norjan huiputuksiin tottuneena Altan kanjonin retkestä on jäänyt jopa helppo ja miellyttävä muisto, vaikkakin tietysti matkaa kertyi paljon muita blogin Norjan-reittejä enemmän. Ainoastaan jatkuva sadekuuroilu vähän haittasi reitillä kuvailua – vaatetuksellisesti olimme tosiaan onneksi liikkeellä ihan perinteisin sadetakein, korkein kurasäärystimin ja vaelluskumisaappain. Joen ylitysten, pitkän kävelymatkan ja säältään arvaamattoman avotunturimaaston vuoksi voisin moista yhdistelmää suositella lämpimästi muillekin – tai vähintään reppuun mukaan eväiden kera. Reitti on periaatteessa myös koiraystävällinen, jos koira pystyy ylittämään joet tai koira on mahdollista kantaa tiukkojen paikkojen yli esimerkiksi repussa. Katsothan vielä alla olevan videon arvioidaksesi maastoa paremmin.

 

Grytetippen 885 m, Mefjordbotn, Senja, Norja

Kierretty: syyskuu 2023
Pituus: 7,15 km
Kesto taukoineen: reilut 6 h edestakaisin
Nousu: n. 850 m
Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea (alaosa soista, ennen huippua jyrkkä kivikko)
Tarkempi sijainti: Mefjordbotn, Mefjordvatnanin pohjoisranta ennen Fjordgårdiin vievää tunnelia, Senja, Norja

Grytetippenin mykistävä maisema ja Husøyn pieni saari

Tämä on reittikuvaus huipusta, jolle en tiennyt haluavani mutta jolle olin jo viisi vuotta aiemmin päättänyt joskus kapuavani. Antakaas, kun selitän. Kun vuonna 2019 kiipesimme Seglalle ja Hestenille vuonon toisella puolella Fjordgårdissa, ihailin kotilon muotoisesti kaartuvaa ihmeellistä vuorta Fjordgårdin vastarannalla. Puhuin aina Keipenistä, joka toden totta onkin korkeampi huippu samalla harjanteella. Mutta koska maisemallisesti netissä kehuttiin Grytetippeniä enemmän, priorisoimme sen ja vasta toissijaisesti Keipenin, jos aikaa ja jaksamisia jäisi – ja voin jo nyt paljastaa, tällä kertaa reissun viimeisenä huiputuksena ei jäänyt kumpaakaan. Molemmat huiput ovat kuitenkin napattavissa lähes samalla vaivalla, jos on ajoissa liikkeellä. Vasta kotona viikkoja myöhemmin tajusin, että itse asiassa Grytetippen olikin ollut juuri se puoli vuosikymmentä aiemmin haaveilemani huippu, kun taas Keipen olikin ollut silloisesta suunnasta katsottuna taaempana. Olin siis tietämättäni kavunnut juuri haaveilemalleni huipulle!

Yllä maisema Grytetippeniltä pohjoiseen, alla kotilomainen Grytetippen (oik.)
ja sen huikea kaartuva seinämä Hesteniltä kuvattuna 2019

Grytetippenille löytyi netistäkin useampi lähtöpaikka, mutta me lähdimme matkaan järven kupeesta jätettyämme auton tien varteen levikkeelle. Pisto tieltä ylös rinteeseen oli merkattu, kuten myös jotenkuten osa reitistä punaisilla merkinnöillä. Kuten Norjassa hyvin tyypillistä, merkinnät ovat melko yksittäisiä ja jonkinlaisia polkuja seurattuamme havahduimme välillä siihen, ettei niitä ollut taas näkynyt pitkään aikaan. Vuorelta alas laskevan joen tai puron viertä seuraamalla on kuitenkin suht' hyvässä kurssissa, ja lopultahan suunta on selvä: ylöspäin. Grytetippenin huiputus olikin toisiksi korkein nousumme koskaan, kun puhutaan huipuista, joille lähdetään lähes merenpinnan tasosta. Vain muutamaa päivää aiemmin Lyngenissä huiputtamamme Rørnestinden pesi sen 1041 korkeusmetrillään. Nousuennätys tuli siis hakattua kahdesti samalla reissulla!

Retkeä edelsi sadepäivä tai pari, joten jo heti alkuosa rinteestä oli kamalaa mutavelliä – ja kun sanon kamalaa, tarkoitan sitä. Olimme onneksi lähteneet matkaan hyvillä vaellussaappailla ja kurasäärystimillä, mutta olisin varmaan vieläkin siellä maksimissaan sata metriä tienreunasta ylämäessä saappaat kiinni tantereessa, jos puoliso ei olisi ollut matkassa repimässä minua irti mutapolun yllättävän syvästä imusta. Täytyy sanoa, että kun jo alkumatkasta oli jäänyt kaksi kertaa jumiin soisen maaston suudelmaan (kuulen edelleen sen irtoavan saappaan moiskauksen korvissani), niin kyllä sitä taas pohti homman mielekkyyttä jo ennen yhtään kunnon hikinousua. :D

Rinne seurailee vuorelta laskevaa Keipelvaa nousussa sen vasemmalla puolella, alamäessä tietysti sitten oikealla. Alkurinteen puolivälissä tässä pienessä joessa tai purossa onkin hieno, matala ja pitkä portaanomainen vesiputous. Mitä pidemmälle rinnettä nousee, sitä hienompi maisema selän takana aukeaa. Vasta puurajan yläpuolella näkymä alkaa avautua myös Fjordgårdin ja sen takaisten kuuluisien huippujen suuntaan. Matka jatkuu jonkin aikaa tasaisempana vähän kallioisella tai sammaleisella tasanteella kohti edessä siintävää harjannetta ja jopa hieman laskeutuu alemmas ennen kivikkoisen rinteen saavuttamista. Tulosuunnasta harjanteen vasemmassa päässä kohoaa matalampi ja pyöreämpiprofiilinen Grytetippen ja oikeassa hieman terävämmän näköinen ja korkeampi huippu, Keipen. Rinteessä kauempana pyrähteli yksittäisiä kiirunoita.

Harjanne kurkistaa vähitellen ylätasanteen takaa. Vasemmalla pyöreähkö Grytetippen, oikealla Keipen.

Kivikkoinen rinne oli tuttuun tapaan jyrkempi ja seinämäisempi kuin se antoi kauempaa aavistaakaan. Rinteessä risteili punaisia ja sinisiä maalimerkkejä siellä täällä. Yritimme seurailla alkureitistäkin näkyneitä punaisia merkkejä jonkinlaisen paremman kulkureitin toivossa, mutta ne olivat kuin kangastus. Seuraava merkki näkyi kivikon toisessa reunassa, ja kun könysimme kivikon yli sinne, seuraava punainen merkki oli jälleen kivikon toisella puolella. Muutamankin kerran saatoimme turhautua tähän hippaleikkiin, ja lopulta seurailimme vain ihan mitä tahansa merkkejä tai kulloinkin silmän järkevimmäksi näyttämää seuraavien parinkymmenen metrin kulkureittiä pala kerrallaan rinnettä ylös.

Reitti on periaatteessa ihan koiraystävällinen, mutta nämä kivikon poikittaiset ylitykset eivät olleet mikään loistohetki niidenkään mielestä. Kivikossa kannattaa turvallisuussyistä aina muistaa, että isotkin kivet voivat olla heiluvia ja vähintään kolahdella toisiinsa kumeasti. Pääasiassa rinteessä kuitenkin meni jonkinlainen kivikon ja hiekkapolun yhdistelmä, ja alastulo oli jälleen helpompaa, kun reittiä pystyi arvioimaan ylhäältä nähtynä paremmin. Muutamaa kivikkoisempaa kohtaa lukuunottamatta sanoisin, että tämäkin reitti on lähinnä kestävyyskuntoa ja turhaumansietoa kysyvä reitti, joka sopii kelle tahansa, jolla on kuntoa nousta rinnettä. Toki maisemat ja pudotuksen ilmavuus voivat korkeanpaikankammoista ottaa sydämestä, mutta meille tällaiset maisemat ovat juuri sitä, mitä varten ylös kavutaan!

Harjanteelle ja Grytetippenille nousu tapahtuu
kuvan oikean reunan kivikkoista rinnettä pitkin

Harjanteelta huipulle on jo paljon miellyttävämpää nousua, mutta perinteisesti taas vain vähän ennen huippua viileästä ilmasta ja hengästymisestä ja jo aiempien nousujen rasituksesta yskitti ja kurkussa ja keuhkoissa alkoi tuntua siltä, että paljon ei enää jaksaisi. Lyhyen epämukavuudesta ja turhautumisesta toipumisen jälkeen sisuuntunut askel olikin keveä ja laakeahko huippu tuli vastaan melkein yllättäen. Netistä lukemamme reittikuvaukset eivät pettäneet: maisema oli absurdi. Etenkin tämä kotilonmuotoiseksi mieltämäni dramaattinen vuorenseinämä ylhäältä nähtynä ja sen juuressa alhaalla laaksossa reikämäisen tummana kiiluva pieni lampi jäävät kyllä ikuisesti mieleen.

Viereinen Keipenin huippu Grytetippenin suunnasta kuvattuna

Olimme alkumatkan mutavellissä ennustaneet useita kertoja, miten hienosti laskeutuessamme lentäisimme persuksillemme loppuvaiheen pehmeään mutta märkään syleilyyn, mutta ihme ja kumma tätä ei tapahtunut. Matka alas on itse asiassa varsin mukavaa, kun nousuvaiheessa taakse jääneet maisemat avautuvat edessä koko loppumatkan.

Maisema Grytetippenin huipulta alas Fjordgårdin kylään ja
sen takana kohoaville Seglalle, Hestenille ja Stavelitippenille

Kuten muillakin Norjan reiteillä, pidäthän koirasi kytkettynä. Me saimme paluumatkan tasaisella sammal- ja varvikko-osuudella lähes sydänkohtauksen, kun havahduimme yhtäkkiä korvia raastavaan kirkumiseen. Ennen kuin ehdimme käsittää, mistä oli kysymys, kuvittelin kauhuissani, että hihnassa haisteleva paimenemme oli napannut suuhunsa jostain kiirunan ja nyt joutuisimme miettimään, miten kärsivä lintu lopetetaan. Onneksi ei sentään. Huutaja oli polun vieressä mättään kolossa piileskellyt tunturisopuli, jonka olinpaikan koirapolo oli onnistunut paikantamaan. En tiennyt, kuka oli järkyttynyt eniten, mutta kun olin aikeissa tarkistaa jyrsijän kuntoa ja kehottaa sitä vaellussauvan avulla liikkeelle, puolustushuuto alkoi sen verran kaukaa, että päättelimme, että korkeintaan koira itse otti sopulilta turpiin. Adrenaliiniryöpyn vuoksi tapahtuma ei unohdu kyllä koskaan ja on hyvä muistutus siitä, että merkitylläkin ulkoilureitillä olemme luonnossa vierailijoita ja oikeille asukkaille häiriöksi. Sopulille aiheuttamamme turha stressi jäi harmittamaan, vaikka tietysti oli myös upeaa nähdä niin kaunis eläin poikkeuksellisen läheltä. Oli uskomatonta ja harmillista, että hihnassakin moinen kohtaaminen pääsi käymään.

Laskeutuessa etuoikealle jäävä Senjan korkein huippu Breidtinden 1001 m

Grytetippenin huiputus tuntui erityisen hienolta siksi, että se todellakin oli huippu, jonka olin nähnyt livenä aiemmin mutta jota pidin silloin vasta paljon kokeneemmille tai kovakuntoisemmalle mahdollisena. Se sai luokituksen "en välttämättä tule ikinä sille pääsemään, mutta olisipas hienoa". Huippuja toki on tullut napattua pari tässä välissä, mutta kunto tuskin oli yhtään parempi! Onneksi olen oinas ja siksi ylös mennään vaikka pienten voimasanojen voimalla. Näin jälkikäteen tuntuu kuitenkin sanoinkuvaamattoman siistiltä huomata, miten aiemmat haaveet ja "joskus vielä" -kohteet ovatkin toteutuneet jo parhaimmillaan muutaman kuukauden tai viimeistään muutaman vuoden kuluttua. Ja vielä jäi Fjordgårdinkin alueelle ja Senjalle ylipäätään ainakin pari huippua, jotka täytyy joskus käydä "nappaamassa"! Tälle samalle reissulle suunniteltu Husfjellet jäi vielä odottamaan ottajaansa, kun jouduimme lähtemään kotimatkalle hieman ennakkoon Suomen Lappiin luvattujen lumisateiden alta. Myös Barden olisi joskus kiva käydä tsekkaamassa. Siellähän ne onneksi odottavat seuraavia reissuja!

Njulla tai Nuolja 1169 m, Abiskon kansallispuisto, Kiiruna, Ruotsi

Kierretty: elokuu 2019
Pituus: 3,8 km edestakaisin gondolihissin yläpäästä
Kesto taukoineen: 1,5 h
Nousu: n. 250 m
Oma vaikeusastearviointi: Helppo plus
Tarkempi sijainti: Abisko, Kiiruna, Norrbotten, Ruotsi

Huom! Tämä reittiselostus kertoo huiputuksesta tuolihissimatkan jälkeen eli vasta gondolihissin yläpäästä eteenpäin. Hissi toimii kesäkaudella noin kesäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin. Ajankohtaiset tiedot löydät netistä hakemalla Abisko linbana, Abisko linbanebiljett tai Abisko chairlift -hakusanoilla. Meidän käydessämme lipun hinta oli noin 20€/hlö. Njullalle toki on mahdollista kavuta ihan koko matka SFT Turiststationilta asti, muttemme itse ole kulkeneet sitä tai osaa kertoa sen kestosta tai vaikeudesta.

Me saimme onneksi ottaa tuolihissiin sylissä yhden pienen (vajaa 10 kg) koiran mukaan, mutta menimme jonoon sillä riskillä, että tämä ei ehkä olisi mahdollista. Varauduimme myös koiranmentävällä repulla, jolla olisimme voineet yrittää ehdottaa koiran turvallisuuden lisäämistä ja putoamisen poissulkemista, jos koiran mukaan ottamista olisi epäröity. Tuolihissi oli vain turvakaiteella suojattu, joten olisin myös ymmärtänyt, mikäli koiraa ei turvallisuussyistä mukaan olisi sallittu ja koiran pieni koko varmasti vaikutti asiaan. Tämä kannattaa varmistaa vaikka meilitse etukäteen. Saatoin itse asiassa itsekin tämän ennakolta selvittää, mutten enää muista varmaksi...

Muistathan myös, että Ruotsin kautta kulkiessa koira täytyy madottaa virallisesti ja ainakin 2019 piti myös etukäteen netin kautta ilmoittaa Ruotsin tulliin rajan ylityksestä koiran kanssa. Selvitäthän siis ajankohtaiset ohjeet Suomen, Ruotsin ja Norjan tulleista! Luonnollisesti myös tunnistusmerkinnät, passit ja rokotukset on tietysti oltava kunnossa ja asiallisesti merkitty maasta toiseen siirryttäessä.

Olimme jo kerran aiemmin vuonna 2017 pysähtyneet puolen tunnin pikavisiitillä Abiskon kanjonilla, joten seuraavan reissun tullen tiesimme varata samaiseen pysähdykseen edes muutaman tunnin. Sen enempää aikaa meillä ei tuolloinkaan ollut, koska meidän piti ehtiä saman päivän aikana vielä pitkälle Lofooteille saakka. Muistaakseni varaamamme 3–4 tuntia riitti kuitenkin erinomaisesti tähän vähän oiottuun Njullan huiputukseen ja sen jälkeen vielä pienellä hölkällä Abiskon kanjonin pikakuvailuun. Oiottu huiputus oli tosiaan siksi, että se oli ajallisesti mahdollista vain oikaisemalla suuri osa rinteestä tuolihissin mukana hissin yläasemalle, Aurora Sky Stationille. :-)

Hissin lähtöpiste sijaitsee STF Abisko Turiststationin kohdilla mutta päätien toisella puolella. Suomen suunnasta tultaessa päätieltä käännytään siis vasemmalle ja sitten heti tapahtuvan rautatien ylityksen jälkeen oikealle ja ajetaan tien päätyyn. Toki voi olla, että auton joutuu jättämään kauempiin parkkipaikkoihin, mutta me saimme aikanaan auton ihan hissin juureen parkkiin. Kapuaminen Njullalle hissin ylätasanteelta oli melko helppo reitti ja tasaista nousua. Tokihan se reissun ensimmäisenä nousuna tuntui nopeasti sykkeessä ja reisissä, mutta maastollisesti se oli mukavaa tunturinousua ilman mitään suurempia kivilouhikoita ja selkeää, sulassa maastossa näkyvää uraa pitkin.

Huipulta on aivan upeat maisemat sekä Tornionjoelle, Lapportenin U-laaksoon vuorten välissä sekä muualle Abiskon kansallispuistoon. Pidimme huipulla perinteisen eväs- ja valokuvaustauon, jonka jälkeen lähdimme sitten valumaan takaisin kohti hissiasemaa. Jos sinulla siis on muutama tunti varaa pysähtyä Abiskossa ihan vain ohikulkumatkallakin, suosittelen ehdottomasti tätä helppoa maisemahuiputusta! Tuolihissin aukioloajat ja hinnat toki kannattaa varmistaa etukäteen, mutta jos hissi vain on auki, niin ainakaan vuonna 2019 ei tarvinnut tehdä mitään ennakkovarauksia eikä jonoakaan juuri ollut. Sen kuin paikan päälle ja ylös vain! Toki Abisko turiststationille voi vaikka meilata etukäteen ja varmistaa, että omat suunnitelmat on mahdollista toteuttaa.

PS. Abiskon pysähdyksellä kannattaa ehdottomasti ottaa pieni hetki ja ajaa vielä muutama kilometri Norjan suuntaan Björklideniin päätietä pitkin. Siellä on tien vieressä parkkipaikka, jolta voi rientää alas rantaan kurkkaamaan Silverfallet-vesiputousta! Tämä kohde löytyy hyvin myös karttasovelluksista Silverfallet Björkliden -hakusanoilla.