Kierretty: syyskuu 2023
Pituus: 9,47 km edestakaisin
Kesto: 7–8 h
Nousu: n. 1 km
Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea plus, ei vaadi käsiapuja, mutta todella pitkä kesto ja nousu, josta viimeiset noususataset terävää liikkuvaa rakkakivikkoa
Tarkempi sijainti: Kjosen, Lyngen, Lyngenin niemimaa, Tromssan ja Finnmarkin lääni, Norja
On Pikkuretkia-blogin ja yhteensä neljän eri Pohjois-Norjan-reissun rankimman nousun aika. Varoitan jo heti tähän kärkeen, vaikka lukemista kannattaakin jatkaa, että tämä reitti ei välttämättä ole ihan jokaisen pala kakkua muutamasta syystä: Se on kestollisesti todellakin kokopäiväreitti, eli liikkeellä kannattaa olla ajoissa. Se on nousu lähes merenpinnan tasolta kilometrin korkeuteen, ja huipulla voi olla lunta myös sulan maan aikana. Huiputus tarkoittaa vajaata viittä kilometriä jatkuvaa nousua ja myöhemmin väsyneenä saman verran alamäkeä. Huipun maisemat todellakin palkitsevat, mutta pudotus alas oli kieltämättä myös melko huimaava, vaikken korkean paikan kammosta kärsikään. Ennen kaikkea viimeiset parisataa nousumetriä huipulle ovat haastavaa, paikoin liikkuvaa rakkakivikkoa. Lisäksi reitti häviää tämän tästä, vaikkakin suunta on kirkkaalla säällä koko ajan selkeä, jos vain on vähän reitin karttaan perehtynyt ennakkoon. Reitillä näkyy ajoittain punaisia maalimerkintöjä, mutta en nyt varsinaisesti kehuisi reittiä merkityksi – selviä polkuja kyllä löytyy rakkakivikkoa lukuunottamatta, kunhan suunta on selvä ja sää kirkas. Ja maisemien osalta vain kirkkaalla säällä tälle reitille kannattaakin lähteä!
Toisaalta sisukkaalle tai kestävyyskuntoiselle nousijalle reitillä ei ole mitään ihmeellistä ja se on täysin käveltävissä. Reissun päätteeksi tutiseviin jalkoihin kannattaa kuitenkin varautua! Lohdutukseksi sanottakoon myös, että reitin ihan ensimmäiset 200-300 nousumetriä olivat mielestäni tiukimmat sekä maaston vuoksi ihan viimeinen rakkakivikko ylös. Näiden väliin jää myös paljon suhteellisen nautinnollista maisemointia. Kuvailisinkin tätä loistavaksi maisemareitiksi. Kunhan päästään noin 300 metrin korkeudelle puurajan ylle, maisemat ovat selkeällä säällä huikeat joka puolelle koko loppureitin ajan! Vaikka sykähdyttävin palkinto tulee vasta huipulla, niin jos jaksat ensimmäiset 300 nousumetriä ja mitä tahansa siitä ylemmäs, niin maisemat ovat koko ajan huikeammat alas Lyngseidetiin eli Yykeänmuotkaan. Itse lähdimme tälle reitille hieman epävarmoina jaksamisestamme, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että tällaiselta reitiltä ei olisi ollut ihan niin kamala palata kesken kaiken takaisin, kun maisemat palkitsivat jo suhteellisen alkumatkastakin. Kirjoituksen lopusta löydät reittivideon, jolta pystyt itse arvioimaan reitin maisemia ja haasteellisuutta sekä saat käsityksen siitä, miltä reitin kuuluisi näyttää ja mihin suuntaan edetä.
Lähdön ja alkureitin maisemaa puurajaan asti
Reitti lähtee hieman Lyngseidetin tai Yykeänmuotkan kylän länsipuolelta tien varresta selvältä levikkeeltä, joka Lyngseidetin suunnasta tultaessa jää tien vasemmalle puolelle. Levikkeeltä näkyy pienen puron ylittävä silta, jota pitkin reitti alkaa jokseenkin kosteassa saniaispusikossa. Vedenpitävät säärystimet ja sadetta pitävä takki reisien eteen lanteille sidottuna toimivat hyvin estämässä vaatteita kastumasta kasvillisuudesta. Mitään erityisiä reittimerkkejä ei meidän kulkumme aikaan ollut, mutta suunta on polkuja pitkin ylöspäin. Aika pian nousun alettua reitti kulkee pienen puro- tai jokikanjonin oikeaa puolta, kuten oheisista kartoistakin näkyy.
Reitin lähtöpiste ja kulkemamme reitti. Mennessä tuli pari kiertoa liian oikealle. Suosittelen nousua keskemmältä (suora viiva alhaalta kohti huippua, sillä siellä näkyi jopa ajoittain pientä hiekkapolkua rakkakivikon seassa. Tulimme siis täältä keskemmältä vuorenrinnettä alaspäin.
Minulle alun pusikkoinen nousu oli reitin henkisesti haastavin. Maksimisykkeet tulivat heti tässä nousussa ja reidet olivat aivan hapoilla jo ennen puurajaa. Muistan ulvahtaneeni, että jos minä tänään päädyn huipulle asti, niin sinne mennään sitten puhtaasti sisulla. Jos koet vastaavaa, niin kannattaa ehdottomasti kuitenkin jatkaa. Epämukavuus häviää kummasti ensimmäisellä lepotauolla puurajan yläpuolella, kun maisema Lyngenvuonoon ja Lyngseidetin kylään aukeaa takana. Puurajan yläpuolella nousu myös hieman loivenee, kun matka jatkuu kohti Gjerdakslaa, kallioista harjannetta, edelleen Gjerdelvan jokikanjonia sen oikeata reunaa jotenkuten seuraillen. Itse huippu näyttäytyy etäämmällä melko laakeana harjanteena Gjerdakslan takana vielä tässä vaiheessa, ja matkaa tehdään puuttomalla ylängöllä sitä kohti. Syyskuun puolivälin ruskassa ja sattumalta hurjan hienossa säässä tämä reitti oli kyllä aivan mieletöntä värien ja maisemien ilotulitusta!
1. kuva: Maisema kohti Lyngseidetiä. 2. kuva: Teräväkärkinen Kavringtinden jokikanjonin toisella puolen. 3. kuva: Polku jokikanjonin reunaa ylöspäin. 4. kuva: Rørnestindenin huippuosuus aivan liian loivan näköisenä kauempana edessä. :D
Reitillä etuvasemmalla, joen toisella puolella, näkyy hyvin terävän kolmiomainen Kavringtinden (saameksi Goalsevarre tai -varri), joka muodostaa lähes kraaterimaisen harjannekruunun yhdessä Rørnesfjelletin ja matalamman kohteemme, Rørnestindenin, kanssa. Tämä kraaterimainen vuorien muodostama kaariharjanne ja sen sisään jäävä tasainen alue oli myös huikea maisema hieman ylempää! Gjerdakslan jälkeen nousu jatkuu kohti huipun juurta ja rakkakivikkoa, ja jokikanjoni alkaa jäädä kauemmas vasemmalle. Vasemmalle joen toiselle puolelle jää myös muuan punainen tupa, jonka tarkoitusta emme selvittäneet. Arvelimme sen olevan jokin huolto- tai vesivoimalaan liittyvä rakennus. Kyseessä ei kuitenkaan ole tämän reitin (eri lähtöpaikka) ulkopuolelle ja huomattavasti alemmas jäävä Skihytta.
Eri noususatametriset olivat meille hyvin erilaisia. Siinä missä puurajan ylle nousu oli epämukavaa ja hapottavaa, siitä muutama sata seuraavaa nousumetriä tapahtui ylängöllä kuin vaivihkaa kauniilla säällä maisemia ihaillen. 700 metrin jälkeen satasia alkoi taas kirota ja anella täyttyviksi, kun alettiin saapua itse huipun juureen ja rakkakivikon äärelle. Toisaalta huipun läheisyys alkoi myös tehdä sen saavuttamisesta mahdollisen tuntuista, mistä saa aina lisäpuhtia. Huipun juurella rakkakivikko huipulle nousi kyllä kuin pysty seinä edessämme, ja muutaman metrin etenemisellä myös noustiin muutamia metrejä.
Kumpuileva Gjerdaksla rakkakivirinteestä taaksepäin kuvattuna
Aloitimme nousun rakkakivikossa selvästi liian oikealta eli liian läheltä oikealle jäävää Kjosen-vuonoa. Reitti oli lähes polutonta kapuamista ylöspäin, kun taas alaspäin tulimme selvästi keskemmältä tai lähempää jokea, ja sieltä löytyi ihan kohtalainen hiekkapohjainen polkukin – ainakin välillä... Kannattaa myös olla hereillä, sillä ainakin kapuamaamme reunaa kuljettaessa eteen tulee ensin valehuippu kivipaaluineen, ja varsinainen huippu on vasta ylempänä! Alle linkkaamassani videossa näkyvät molemmat huiput ja niiden kiviröykkiöt, ja vasta oikealta huipulta avautuu huikea näkymä alas vuonoon! Älä siis pety, jos löydät ensin tämän väärän kiviröykkiön punaisella maalimerkillä varustettuna eikä vuonomaisema vielä avaudu – jatka vain ylemmäs! Ole kuitenkin varovainen rakkakivikossa ja kommunikoikaa retkitovereidenne kanssa mahdollisista liikkuvista kivistä. Kuulen vieläkin lohkareiden kolinan jalkojen alla heti, kun ajattelenkin tuota osuutta.
Kuva 1: Lähes pystysuora rakkakiviseinämä. Kuva 2: Rakkakivirinteestä viereiseen laaksoon, vasemmalla Kavringtinden. Kuva 3: Näkymä Lyngseidetiin jyrkästä rinteestä. Kuva 4: HUOM! Valehuippu jo ennen vuonomaisemaa Kjosenin suuntaan.
Huipulta on kertakaikkisen huumaavat maisemat alas Kjosen-vuonoon sekä sen toisella puolella oleville vuorille ja niiden väliselle maanvyörymälle. Huipulta on reipas kilometrin pudotus suoraan vuonoon, joten varovaisuutta ei voi ylikorostaa! Saapuessamme huipulle aurinko oli jo selvästi laskemassa vuorten taa, joten emme viipyneet huipulla kovin kauan. Ainakin omalla kohdallani maisemista nauttimista häiritsi hieman pieni huoli paluumatkan kestosta ja takaisin autolle ehtimisestä ennen pimeää. Ilta kyllä jo hämärsi autolle saapuessamme, mutta ei onneksi liiaksi. Saimme nauttia vielä laskevan auringon upeasti punaiseksi värjäämistä vuorenhuipuista paluumatkallamme.
Paluu alas tapahtuu samaa reittiä, tai kuten meidän tapauksessamme, vahingossa hieman helpompaa reittiä keskemmältä. Reittiä ei tosiaan ole varsinaisesti merkattu, mutta kivirakan ulkopuolella koko reitillä on jatkuvasti selkeitä polkuja. Niitä vain on välillä useita, ja varsinkin paluureitillä pompimme vähän väliä polulta toiselle koettaen seurata päämääräämme alas jokikanjonin suuntaisesti. Reitti alaspäin oli sekin pelkkää huikeaa maisemaa, mutta valitettavan iso osa keskittymisestä meni omien jalkojen tai eri polkujen tarkkailuun. Lisäksi nilkassani alkoi tuntua välillä vihlaisevaa kipua – oletan, että jonkinlaisesta rasitusvammasta. Joka tapauksessa tarkkana kannattaa olla, sillä paluumatkalla väsyneenä ja pääkohde jo takanapäin huomio voi herpaantua ja vaikkapa nilkan nyrjähdys tapahtua ihan käden käänteessä.
Huipulta on yli kilometrin(!) suora pudotus mereen!
Varaa siis koko päivä aikaa, lähde ajoissa reitille ja tutustu karttaan tai edes reitin muotoon ja suuntaan kirkkaallakin säällä, niin tiedät, mitä huippua kohti olet matkalla. Meillä on aina varmuuden vuoksi kartta mukana, ja lisäksi katsomme etukäteen reittivideoita, jotta meillä on aina ennakkoon jonkinlainen mentaalinen käsitys reitin kulusta ja maisemista. Lukemani mukaan reitillä voi olla hyvin paljon itikoita, mutta meidän reissumme aikaan syyskuussa niitä ei näkynyt ollenkaan. Lampaita sen sijaan näkyi alkureitin koivikossa. Varaa myös ehdottomasti sadevarustus ja lisävaatetta mukaan reppuun, sillä huippureiteillä sataa lähes aina jossakin vaiheessa ja vähintään tuuli jossakin vaiheessa paleltaa hiostunutta kulkijaa. Lopuksi suosittelen, että kannattaa pitää taukoja ja varautua ihan hyvin eväin, koska reissu on joka tapauksessa ajallisesti pitkä. Me ainakin söimme ruokatermoksista elämämme mieleenpainuvimmat turskakeitot liki 900 metrin korkeudessa maisemia Lyngenvuonon suuntaan ihaillen! Lisäksi reitillä taisi kulua pari proteiinipatukkaa, rutkasti vettä ja pari lapinrieskaa rekeostin kera. ;)
Tälle reitille en suosittele koirien mukaan ottamista huipulle asti, mutta Gjerdakslalle ja alueelle ennen rakkakivikkoa ei pitäisi olla tavalliselle terveelle koiralle mitään esteitä. Rakkakivikkoa en suosittele koirille, vaikka omat koiramme sen kulkivatkin. Se ei todellakaan ole joka koiran paikka, ja pitää olla järki päässä ja hyvä suunnitelma ja varustus haaverien varalta. Meillä oli mukana varmuuden vuoksi sekä suojatossut että kantolaite, jolla loukkaantuneen koiran olisi hätätilanteessa saanut kuljetettua takaisin alas. Suosittelen, että jos mielit varmasti päästä huipulle asti ja jättää huiputuksen ainakin riippuvaiseksi vain omasta kunnostasi, niin jätä koira tältä huiputukselta suosiolla pois!
Muista klikata videon alalaidan mutterin kuvasta videon laatu vähintään HD-tasoiseksi!
