Kierretty: syyskuu 2024 Pituus: 4,2 km edestakaisin Kesto: n. 4,5 h (n. 3h ylös) Nousu: n. 680 m, lähtö lauttarannasta vain muutama metri merenpinnasta Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea (miinus), todella jyrkkä nousu, mutta ei vaadi käsiapuja ja vain hyvin lyhyt louhikko – lähinnä otti kunnon päälle Tarkempi sijainti: Storstein fergeleie (lauttaranta), Kågen, Skjervøy, Tromssan lääni, Norja
Jos kaipaat Skjervøyn suunnalta palkitsevaa ja takuuvarmasti tunnelmaa ja sykettä kohottavaa huippureittiä, luet oikeaa reittikuvausta. Breikågen oli meidän vuoden 2024 Norjan-reissun varmasti mieleenpainuvin huiputus. Mieleenpainuvuus tuntuu meillä aina vaativan hiukan fyysistäkin haastetta reippaassa 160:ssa heiluvan sykkeen muodossa, mutta tälläkin reitillä se kaikki kannattaa ja unohtuu huipulla. Ylhäällä palkintona odottaa huima näkymä paitsi merelle, myös kohti noin 300–350 metrin korkeudessa huipun alapuolella olevia absurdin värisiä jäätikköjärviä Første, Andre ja Tredje Vittnesvannetia, Kågenin korkeinta huippua Store Kågtindeniä jäätikköineen sekä Kågtindania– ja näkeepä reitin varrelta myös Isbuktvannetin (tulossa!) uudesta perspektiivistä!
Jos minulla siis olisi vain yksi huiputuspäivä Kågenin ja Skjervøyn alueella ja pitäisi valita, minne mennä, valitsisin Breikågenin, mikäli vain reitin jyrkkyys ei ole este. Vaikka meidänkin on tullut koluttua pian parisenkymmentä Pohjois-Norjan reittiä, niin tämän reitin ylhäältä alas avautuva jäätikköjärvimaisema oli ihan uutta, erilaista ja jännittävää. Lisäksi satuimme vielä huipulla ollessamme kuulemaan jäätikön osittaisen romahduksen, ja veikkaan, että sellaista ääntä emme tule ihan heti kuulemaan uudelleen!
Kågtindbreen
Breikågenille meitä lähti kaksi suunnilleen peruskuntoista aikuista ja kolme koiraa. Mitenkään kovin vaarallinen tai pelottava reitti ei ollut missään vaiheessa, vaan enemmänkin onnistuminen on vain kunto- (polvi-) ja sisukysymys. Norjalaisittain Breikågen on kuulemma mukava iltapäivänousu töiden jälkeen tai perhereitti, mutta näitä kuvauksia kannattaa, kuten aina Norjassa, tavan tallaajana kyseenalaistaa. Jyrkkyyden vuoksi polviongelmaisten kannattaa tunnustella vointiaan, mutta muutoin edessä lienee enemmän henkinen mittelö ja vain rankka nousu. Sosiaalisen median perusteella tällä reitillä on käynyt paljon koiria jo ennen meitäkin, ja perusketterä, terve ja terverakenteinen koira pärjää mukana kyllä mainiosti.
Breikågenin ympäristössä metsästettiin edellisenä päivänä, joten puimme varmuuden vuoksi yllemme näkyvää väriä.
Breikågenille lähdetään Arnøyallekin vievästä Storsteinin lauttarannasta, Kågenin lähes ainoan tien pohjoisimmasta päätepisteestä. Lähtöpaikassa on erinomaiset asvaltoidut parkkipaikat ja julkiset wc:t. Reitti itsessään on viherosuudella suht' selkeää polkua ja jotenkuten merkitty punaisilla maalimerkeillä. Ylhäällä kivisemmässä maastossa mitään tiettyä polkua ei koko ajan erotu, mutta kun edelliseltä punaiselta maalitäplältä etsii seuraavan näkökenttäänsä ja ottaa suunnan sitä kohti, niin pysyy hyvin reitillä ja löytää perille.
Pahaksi onneksemme satuimme itse missaamaan aivan ilmiselvät merkit heti reitin alkaessa tasamaalla, joten meiltä kului hieman aikaa ja voimia löytää tämä merkitty polku kumpuilevassa varvikossa rämpien. Merkitsin tämän kohdan kirjoituksen aivan lopussa olevaan reittivideoon nuolella, kun itse typerinä lähdimme vain sokeina seuraamaan maastossa kenties näkyvämpää uraa. Kannattaa siis pitää silmät auki jo heti satamasta metsän reunaan tultaessa, niin ei meidän laillamme ohita polun alkua ja seuraa vain jotakin "ehkä sen näköistä" alkua. En kuitenkaan pidä tällaista erehdystä kovinkaan suurena riskinä muille. Palattuamme koko reissun lopuksi lähtöön ja nähtyämme missä meni vikaan, emme ymmärtäneet, miten olimme voineet ohittaa reittimerkinnän sitä huomaamattamme!
Kun sitten vihdoin löysimme oikealle reitille, homma alkoi luistaa – tai no, nousun jyrkkyys oli kyllä sellaista, että vähän väliä piti pysähtyä haukkaamaan happea ja keräilemään itseään. Minä olin alun erheen rämpimisestä ja aiempien päivien monista pienemmistä nousuista jo niin henkisesti ja fyysisesti poikki, että melko nopeasti nousu koetteli sisuani. Parikin kertaa ensimmäisten satojen nousumetrien aikana muistan kääntyneeni kohti merta kiukutellen itselleni huonoa kuntoani ja pidätellen itkua siitä, miten hapoilla olin ja miten pahalta jo kovin varhainen nousu tuntui.
Suhteellisen tottuneena Norjan-nousijana tiedän kuitenkin kokemuksesta, että melkein aina vaikein osuus on ensimmäiset 100-300 nousumetriä, kun hapot iskevät ensimmäistä kertaa. Kun puolisoni tarjosi minulle takaisin kääntymisen mahdollisuutta, puuskahdin siis tavalliseen tapaani "EI!" ja pyysin häntä jättämään tämän henkilökohtaisen taisteluni huomioitta ja vain minun huolekseni. Niinpä hetken tunnemyrskyn jälkeen nielin itkuni, purin hammasta ja jatkoimme matkaa.
Muistan kaikki sisun kaivelemisen hetket hyvin, koska niissä on aina jotakin raadollisen rehellistä, hienoa ja voimaannuttavaa. Luonto ei kaunistele tai silottele totuutta kunnosta tai kertyneistä kiloista, mutta sitä ei myöskään tippaakaan liikuta kulkijan paha olo tai kiukuttelu. Se ei tunne sääliä muttei myöskään teilaa onnistumisen mahdollisuuksia. Niinpä tälläkin kertaa tuuli puhalsi kasvoilleni ja vuoret seisoivat jämerästi ympärilläni aivan samalla lailla, puhisin tai en. Muistan tämän ajatuksen ja hetken aivan selvästi. Nousu ei kiukulla loiventunut, vaan kaikki oli minusta itsestäni kiinni. Jos meinasin huipulle mennä, se oli tehtävä ihan itse. Kun sitten ne voimat aina jostakin kaivaa ja matka muuttuu pala palalta suht' mukavaksikin, olo on viimein huipulla taatusti euforinen. Minusta tuntuukin, että vain tällaisten itsensä voittamisen kokemusten kautta huiputus todella tuntuu siltä kuin sen pitää!
Kasvivyöhykkeestä kivisempään maastoon tultaessa pahimmat hapot on kenties jo selätetty ja huipulle ei enää ole montaa sataa nousumetriä. Maisemat ovat upeat etenkin taakse kohti Skjervøytä ja takavasemmalle kohti Isbuktvannetia. Isbuktvannetin vesi näyttäytyi meille suorastaan myrkyllisen sinivihreänä, ihan erilaiselta huiputuspäivänä kuin aiemmin samalla viikolla sen rannalla käydessämme. Veden väriin vaikuttavat jäätikön valumavesien mukana kulkevat maa-ainekset, sedimentit ja mineraalit sekä varmasti myös erilaiset vuorokauden- ja vuodenajat.
Monessa norjalaisessa reittikuvauksessa jo parkkipaikalta lähtiessä suositellaan ottamaan suunta kohti 500 korkeusmetrin kohdalla näkyvää isoa kiveä, mutta me kyllä näimme näitä muistaakseni 500 ja 600 metrin kohdalla olevia isompia kiviä vasta lähes niiden kohdalle tultuamme. Ne osuivatkin melko hyvin yksiin urheilukellon uuden sataluvun rajapyykkeihin. Kivikossa reitti alkaa vähitellen kaartaa oikealle. Meillä oli mukanamme kolme ketterää koiraa, ja vain yhdessä lyhyessä kohdassa kivikko oli haastavampaa ja koostui isommista liikkuvista lohkareista. Tässä kohdassa suurimmalla koirallamme oli hieman haasteita, mutta kyseinen osuus oli onneksi tosiaan hyvin lyhyt ja siitä selvittiin valjaista eteenpäin avustamalla.
Hieman ennen huippua ylhäällä oli ainakin meidän käyntimme aikaan pieni kirkasvetinen lampi, jonka jälkeen huippu tuleekin eteen hyvin pian. Muistelen, että aivan loppumatka huipulle oli suorastaan mukavaa, ei yhtään loppurutistuksenomaista. Tähän saattoi vaikuttaa myös se, että muistin jossakin kohtaa matkaa Breikågenin olevan 100 metriä korkeampi kuin se olikaan. Kun sitten hoksasin metriluvun alkavan kutosella ja olevamme jo 600 metrin hujakoilla, tuntui kuin olisimme saavuttaneet huipun aivan yhtäkkiä. Tätähän voisi käyttää vaikka mentaalitekniikkana jatkossa! :D
Varsinaiselta huipulta on paremmat maisemat Skjervøyn suuntaan merelle ja Kågtindbreen-jäätikölle, mutta huipulta hieman lännen suuntaan huippualueen reunamille siirryttäessä pääsee melkoisten pudotusten laidalle katsomaan monta sataa metriä alempana (noin 300–350 metrin korkeudessa) olevia jäätikköjärviä. Kun tämä maisema vielä piirtyy taustalla näkyvää, tavallisen väristä merivettä vasten, ilmestys on melkoisen vaikuttava.
Store Kågtindenin jäätiköltä valuva vesi laskee Vittnesvannetien läpi Kågenin ja Arnøyan väliseen vuonoon hienona vesiputouksena, jonka itse asiassa näimmekin Arnøyan puolelta seuraavana päivänä. Alimmassa jäätikköjärvessä veden väri on erikoisin ja voimakkain, sillä sinne sedimenttejä lienee veden mukana kasaantunut eniten. Huippualue on nimensä mukaisesti (Brei = laaja, laakea, leveä) hieman laajempi alue, jota kannattaa siis vähän kierrellä kivikasan ympäriltäkin. Ole kuitenkin varovainen ja katso, mihin astut!
Puolisoni oli jo ennen lähtöämme selvitellyt Norjan dronekuvaamisen säädökset ja Breikågenin alueen lupa-anomukset, joten vietimme huipulla ihan rauhassa aikaa kuvaillen ja maisemista nauttien. Norjassa dronekuvaus on monessa suositussa kohteessa kokonaan kiellettyä, ja erilaisista droneja koskevista säädöksistä kerrotaan myös monella Pohjois-Norjan levähdyspaikan tai lähtöpisteen infotaululla rangaistuksilla ja dronen takavarikoimisella uhaten. Droneja koskevista laeista ja luvista kannattaa siis ottaa hyvin selvää. Jos oikein ymmärsin, niin mieheni täytyi erikseen anoa lupa lentää tällä tietyllä alueella tiettynä päivänä (tai tietyllä aikavälillä), ja ilmeisesti järjestelmästä näki myös, kuinka moni muu on aikeissa lentää samalla alueella samaan aikaan. Itse en näitä lupa-asioita seurannut kuin sivusta, mutta sen verran tarkempaa kaikki oli kuin Suomessa, että kannattaa todella perehtyä asiaan ennen kuin nostattaa lennokkinsa ilmaan. :)
Nousun jyrkkyys sai meidät odottamaan haastavaa ja raskasta alastuloa, jossa jarrulihakset olisivat seuraavana rääkkivuorossa ja jalat vapisisivat jo puolimatkassa alas. Yllätykseksemme laskeutuminen oli kuitenkin todella ripeää eikä käynyt yhtään niin paljon lihasten päälle kuin joiltakin matalammilta ja loivemmilta huipuilta paluut. Otaksunkin, että Breikågenin reitin jyrkkyyden vuoksi askelmat alaspäin olivat korkeuseroltaan sen verran suuria, että vauhtia ei tarvinnut niinkään lihasvoimin jarrutella. Pikemminkin oli kuin olisi astellut portaita alaspäin, ja siksi kokemuksemme mukaan Breikågenilta paluu on ehkä kuluttavampaa nivelille kuin lihaksille. Laskeutuminen oli mielestäni itse asiassa todella mukavaa. Maisemat lauttarantaa kohti olivat upeat koko alastulomatkan, ja reitin etenemistä alempana maastossa oli myös helpompi seurata ylhäältä alaspäin tultaessa.
Yhteenvetoni Breikågenista on, että alun henkisen taiston jälkeen reitti on jopa ihan mukava ja yksinkertaisesti "tasaisen tappava" nousu perille asti. Breikågen tarjoaa sellaiset maisemat, joita ei ihan jokaiselta Pohjois-Norjankaan huipulta löydy. Omalla Pohjois-Norjan päiväretkien listallani Breikågen menee suhteellisen korkealle kärkeen erilaisine maisemineen ja jyrkkyydestään huolimatta järkevine kestoineen. Vaikka en varmasti olisi allekirjoittanut tätä rinteessä huhkiessani, niin jälkikäteen ajateltuna väittäisin Breikågenin olevan hinta-laatusuhteeltaan Pohjois-Norjan huippujen kärkikastia: suhteellisen lyhyt mutta tiukka nousu, ei vaarantunnetta reitin varrella (huipulla saa toki olla aina tarkkana!) ja todellakin aivan huikeat ja monella tapaa ainutlaatuiset maisemat myös muihin Pohjois-Norjan huippuihin verrattuna! Mikäli vain et säikähdä happoja ja tasaisen kovaa sykettä, niin lähde ehdottomasti hyvän sään sattuessa tälle reitille, jos noilla seuduilla liikut!
Kierretty: syyskuu 2023 Pituus: 9,47 km edestakaisin Kesto: 7–8 h Nousu: n. 1 km Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea plus, ei vaadi käsiapuja, mutta todella pitkä kesto ja nousu, josta viimeiset noususataset terävää liikkuvaa rakkakivikkoa Tarkempi sijainti: Kjosen, Lyngen, Lyngenin niemimaa, Tromssan ja Finnmarkin lääni, Norja
On Pikkuretkia-blogin ja yhteensä neljän eri Pohjois-Norjan-reissun rankimman nousun aika. Varoitan jo heti tähän kärkeen, vaikka lukemista kannattaakin jatkaa, että tämä reitti ei välttämättä ole ihan jokaisen pala kakkua muutamasta syystä: Se on kestollisesti todellakin kokopäiväreitti, eli liikkeellä kannattaa olla ajoissa. Se on nousu lähes merenpinnan tasolta kilometrin korkeuteen, ja huipulla voi olla lunta myös sulan maan aikana. Huiputus tarkoittaa vajaata viittä kilometriä jatkuvaa nousua ja myöhemmin väsyneenä saman verran alamäkeä. Huipun maisemat todellakin palkitsevat, mutta pudotus alas oli kieltämättä myös melko huimaava, vaikken korkean paikan kammosta kärsikään. Ennen kaikkea viimeiset parisataa nousumetriä huipulle ovat haastavaa, paikoin liikkuvaa rakkakivikkoa. Lisäksi reitti häviää tämän tästä, vaikkakin suunta on kirkkaalla säällä koko ajan selkeä, jos vain on vähän reitin karttaan perehtynyt ennakkoon. Reitillä näkyy ajoittain punaisia maalimerkintöjä, mutta en nyt varsinaisesti kehuisi reittiä merkityksi – selviä polkuja kyllä löytyy rakkakivikkoa lukuunottamatta, kunhan suunta on selvä ja sää kirkas. Ja maisemien osalta vain kirkkaalla säällä tälle reitille kannattaakin lähteä!
Toisaalta sisukkaalle tai kestävyyskuntoiselle nousijalle reitillä ei ole mitään ihmeellistä ja se on täysin käveltävissä. Reissun päätteeksi tutiseviin jalkoihin kannattaa kuitenkin varautua! Lohdutukseksi sanottakoon myös, että reitin ihan ensimmäiset 200-300 nousumetriä olivat mielestäni tiukimmat sekä maaston vuoksi ihan viimeinen rakkakivikko ylös. Näiden väliin jää myös paljon suhteellisen nautinnollista maisemointia. Kuvailisinkin tätä loistavaksi maisemareitiksi. Kunhan päästään noin 300 metrin korkeudelle puurajan ylle, maisemat ovat selkeällä säällä huikeat joka puolelle koko loppureitin ajan! Vaikka sykähdyttävin palkinto tulee vasta huipulla, niin jos jaksat ensimmäiset 300 nousumetriä ja mitä tahansa siitä ylemmäs, niin maisemat ovat koko ajan huikeammat alas Lyngseidetiin eli Yykeänmuotkaan. Itse lähdimme tälle reitille hieman epävarmoina jaksamisestamme, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että tällaiselta reitiltä ei olisi ollut ihan niin kamala palata kesken kaiken takaisin, kun maisemat palkitsivat jo suhteellisen alkumatkastakin. Kirjoituksen lopusta löydät reittivideon, jolta pystyt itse arvioimaan reitin maisemia ja haasteellisuutta sekä saat käsityksen siitä, miltä reitin kuuluisi näyttää ja mihin suuntaan edetä.
Lähdön ja alkureitin maisemaa puurajaan asti
Reitti lähtee hieman Lyngseidetin tai Yykeänmuotkan kylän länsipuolelta tien varresta selvältä levikkeeltä, joka Lyngseidetin suunnasta tultaessa jää tien vasemmalle puolelle. Levikkeeltä näkyy pienen puron ylittävä silta, jota pitkin reitti alkaa jokseenkin kosteassa saniaispusikossa. Vedenpitävät säärystimet ja sadetta pitävä takki reisien eteen lanteille sidottuna toimivat hyvin estämässä vaatteita kastumasta kasvillisuudesta. Mitään erityisiä reittimerkkejä ei meidän kulkumme aikaan ollut, mutta suunta on polkuja pitkin ylöspäin. Aika pian nousun alettua reitti kulkee pienen puro- tai jokikanjonin oikeaa puolta, kuten oheisista kartoistakin näkyy.
Reitin lähtöpiste ja kulkemamme reitti. Mennessä tuli pari kiertoa liian oikealle. Suosittelen nousua keskemmältä (suora viiva alhaalta kohti huippua, sillä siellä näkyi jopa ajoittain pientä hiekkapolkua rakkakivikon seassa. Tulimme siis täältä keskemmältä vuorenrinnettä alaspäin.
Minulle alun pusikkoinen nousu oli reitin henkisesti haastavin. Maksimisykkeet tulivat heti tässä nousussa ja reidet olivat aivan hapoilla jo ennen puurajaa. Muistan ulvahtaneeni, että jos minä tänään päädyn huipulle asti, niin sinne mennään sitten puhtaasti sisulla. Jos koet vastaavaa, niin kannattaa ehdottomasti kuitenkin jatkaa. Epämukavuus häviää kummasti ensimmäisellä lepotauolla puurajan yläpuolella, kun maisema Lyngenvuonoon ja Lyngseidetin kylään aukeaa takana. Puurajan yläpuolella nousu myös hieman loivenee, kun matka jatkuu kohti Gjerdakslaa, kallioista harjannetta, edelleen Gjerdelvan jokikanjonia sen oikeata reunaa jotenkuten seuraillen. Itse huippu näyttäytyy etäämmällä melko laakeana harjanteena Gjerdakslan takana vielä tässä vaiheessa, ja matkaa tehdään puuttomalla ylängöllä sitä kohti. Syyskuun puolivälin ruskassa ja sattumalta hurjan hienossa säässä tämä reitti oli kyllä aivan mieletöntä värien ja maisemien ilotulitusta!
1. kuva: Maisema kohti Lyngseidetiä. 2. kuva: Teräväkärkinen Kavringtinden jokikanjonin toisella puolen. 3. kuva: Polku jokikanjonin reunaa ylöspäin. 4. kuva: Rørnestindenin huippuosuus aivan liian loivan näköisenä kauempana edessä. :D
Reitillä etuvasemmalla, joen toisella puolella, näkyy hyvin terävän kolmiomainen Kavringtinden (saameksi Goalsevarre tai -varri), joka muodostaa lähes kraaterimaisen harjannekruunun yhdessä Rørnesfjelletin ja matalamman kohteemme, Rørnestindenin, kanssa. Tämä kraaterimainen vuorien muodostama kaariharjanne ja sen sisään jäävä tasainen alue oli myös huikea maisema hieman ylempää! Gjerdakslan jälkeen nousu jatkuu kohti huipun juurta ja rakkakivikkoa, ja jokikanjoni alkaa jäädä kauemmas vasemmalle. Vasemmalle joen toiselle puolelle jää myös muuan punainen tupa, jonka tarkoitusta emme selvittäneet. Arvelimme sen olevan jokin huolto- tai vesivoimalaan liittyvä rakennus. Kyseessä ei kuitenkaan ole tämän reitin (eri lähtöpaikka) ulkopuolelle ja huomattavasti alemmas jäävä Skihytta.
Eri noususatametriset olivat meille hyvin erilaisia. Siinä missä puurajan ylle nousu
oli epämukavaa ja hapottavaa, siitä muutama sata seuraavaa
nousumetriä tapahtui ylängöllä kuin vaivihkaa kauniilla säällä maisemia ihaillen. 700
metrin jälkeen satasia alkoi taas kirota ja anella täyttyviksi, kun
alettiin saapua itse huipun juureen ja rakkakivikon äärelle. Toisaalta
huipun läheisyys alkoi myös tehdä sen saavuttamisesta mahdollisen
tuntuista, mistä saa aina lisäpuhtia. Huipun juurella rakkakivikko huipulle nousi kyllä kuin pysty seinä edessämme, ja muutaman metrin etenemisellä myös noustiin muutamia metrejä.
Aloitimme nousun rakkakivikossa selvästi liian oikealta eli liian läheltä oikealle jäävää Kjosen-vuonoa. Reitti oli lähes polutonta kapuamista ylöspäin, kun taas alaspäin tulimme selvästi keskemmältä tai lähempää jokea, ja sieltä löytyi ihan kohtalainen hiekkapohjainen polkukin – ainakin välillä... Kannattaa myös olla hereillä, sillä ainakin kapuamaamme reunaa kuljettaessa eteen tulee ensin valehuippu kivipaaluineen, ja varsinainen huippu on vasta ylempänä! Alle linkkaamassani videossa näkyvät molemmat huiput ja niiden kiviröykkiöt, ja vasta oikealta huipulta avautuu huikea näkymä alas vuonoon! Älä siis pety, jos löydät ensin tämän väärän kiviröykkiön punaisella maalimerkillä varustettuna eikä vuonomaisema vielä avaudu – jatka vain ylemmäs! Ole kuitenkin varovainen rakkakivikossa ja kommunikoikaa retkitovereidenne kanssa mahdollisista liikkuvista kivistä. Kuulen vieläkin lohkareiden kolinan jalkojen alla heti, kun ajattelenkin tuota osuutta.
Kuva 1: Lähes pystysuora rakkakiviseinämä. Kuva 2: Rakkakivirinteestä viereiseen laaksoon, vasemmalla Kavringtinden. Kuva 3: Näkymä Lyngseidetiin jyrkästä rinteestä. Kuva 4: HUOM! Valehuippu jo ennen vuonomaisemaa Kjosenin suuntaan.
Huipulta on kertakaikkisen huumaavat maisemat alas Kjosen-vuonoon sekä sen toisella puolella oleville vuorille ja niiden väliselle maanvyörymälle. Huipulta on reipas kilometrin pudotus suoraan vuonoon, joten varovaisuutta ei voi ylikorostaa! Saapuessamme huipulle aurinko oli jo selvästi laskemassa vuorten taa, joten emme viipyneet huipulla kovin kauan. Ainakin omalla kohdallani maisemista nauttimista häiritsi hieman pieni huoli paluumatkan kestosta ja takaisin autolle ehtimisestä ennen pimeää. Ilta kyllä jo hämärsi autolle saapuessamme, mutta ei onneksi liiaksi. Saimme nauttia vielä laskevan auringon upeasti punaiseksi värjäämistä vuorenhuipuista paluumatkallamme.
Paluu alas tapahtuu samaa reittiä, tai kuten meidän tapauksessamme, vahingossa hieman helpompaa reittiä keskemmältä. Reittiä ei tosiaan ole varsinaisesti merkattu, mutta kivirakan ulkopuolella koko reitillä on jatkuvasti selkeitä polkuja. Niitä vain on välillä useita, ja varsinkin paluureitillä pompimme vähän väliä polulta toiselle koettaen seurata päämääräämme alas jokikanjonin suuntaisesti. Reitti alaspäin oli sekin pelkkää huikeaa maisemaa, mutta valitettavan iso osa keskittymisestä meni omien jalkojen tai eri polkujen tarkkailuun. Lisäksi nilkassani alkoi tuntua välillä vihlaisevaa kipua – oletan, että jonkinlaisesta rasitusvammasta. Joka tapauksessa tarkkana kannattaa olla, sillä paluumatkalla väsyneenä ja pääkohde jo takanapäin huomio voi herpaantua ja vaikkapa nilkan nyrjähdys tapahtua ihan käden käänteessä.
Huipulta on yli kilometrin(!) suora pudotus mereen!
Varaa siis koko päivä aikaa, lähde ajoissa reitille ja tutustu karttaan tai edes reitin muotoon ja suuntaan kirkkaallakin säällä, niin tiedät, mitä huippua kohti olet matkalla. Meillä on aina varmuuden vuoksi kartta mukana, ja lisäksi katsomme etukäteen reittivideoita, jotta meillä on aina ennakkoon jonkinlainen mentaalinen käsitys reitin kulusta ja maisemista. Lukemani mukaan reitillä voi olla hyvin paljon itikoita, mutta meidän reissumme aikaan syyskuussa niitä ei näkynyt ollenkaan. Lampaita sen sijaan näkyi alkureitin koivikossa. Varaa myös ehdottomasti sadevarustus ja lisävaatetta mukaan reppuun, sillä huippureiteillä sataa lähes aina jossakin vaiheessa ja vähintään tuuli jossakin vaiheessa paleltaa hiostunutta kulkijaa. Lopuksi suosittelen, että kannattaa pitää taukoja ja varautua ihan hyvin eväin, koska reissu on joka tapauksessa ajallisesti pitkä. Me ainakin söimme ruokatermoksista elämämme mieleenpainuvimmat turskakeitot liki 900 metrin korkeudessa maisemia Lyngenvuonon suuntaan ihaillen! Lisäksi reitillä taisi kulua pari proteiinipatukkaa, rutkasti vettä ja pari lapinrieskaa rekeostin kera. ;)
Tälle reitille en suosittele koirien mukaan ottamista huipulle asti, mutta Gjerdakslalle ja alueelle ennen rakkakivikkoa ei pitäisi olla tavalliselle terveelle koiralle mitään esteitä. Rakkakivikkoa en suosittele koirille, vaikka omat koiramme sen kulkivatkin. Se ei todellakaan ole joka koiran paikka, ja pitää olla järki päässä ja hyvä suunnitelma ja varustus haaverien varalta. Meillä oli mukana varmuuden vuoksi sekä suojatossut että kantolaite, jolla loukkaantuneen koiran olisi hätätilanteessa saanut kuljetettua takaisin alas. Suosittelen, että jos mielit varmasti päästä huipulle asti ja jättää huiputuksen ainakin riippuvaiseksi vain omasta kunnostasi, niin jätä koira tältä huiputukselta suosiolla pois!
Muista klikata videon alalaidan mutterin kuvasta videon laatu vähintään HD-tasoiseksi!
